keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Sanataideohjaamisen akatemia - 9. lähitapaaminen (+ Projekti F)

Hej!
Junamatkalla oli hyvä jatkaa projekti F:ää.

Eilen oli kokonaisuudessaan jo yhdeksäs lähitapaaminen sanataideohjaamisen akatemiassa. Jatkoimme elämäkerrallisen kirjoittamisen saralla. Keskustelimme hieman eettisyydestä ja muusta, mutta enimmäkseen teimme itse harjoituksia. Välillä tuntui, ettei meinaa irrota, mutta välillä taas mieleen palautui yllättäviä muistoja, joita en edes muistanut muistavani. Mielenkiintoista, todellakin. Ehkä voisin hyödyntää elämäkerrallisuutta enemmänkin, tuntuu olevan antoisaa, vaikka sitä jossain vaiheessa vähän karsastinkin.

Kerroin myös inspiroituneeni sen verran, että aloitin uuden käsikirjoituksen.
Käsikirjoituksessa on nyt 45 liuskaa. Kasvaa, kasvaa!

Projekti F siis etenee. Minulla on ollut kuitenkin ongelmia keksiä toimintaa. Niin oli myös Merenpojan uuden version kanssa. Ja tällä hetkellä myös teatterin lavalla yleisölle puhuttujen monologien kanssa. Missä siis toiminta? Joku on nyt jumissa.
Silti projekti F:ään alkoi hivuttautua palasia toiminnasta, tapahtumia. Nimenomaan sellaisia, jotka etäännyttävät minua aika reippaasti omasta elämästäni. Myös henkilöt alkavat pikkuhiljaa muotoutua, eikä kirjoittaminen pelota ehkä ihan niin paljon kuin aluksi. Huumori kuitenkin hävisi jonnekin. Mietin, että käsittelen sittenkin aika vakavaa aihetta, joka ei liity pelkästään perhesuhteisiin. Siitäkin, kuten kaikesta, saa varmasti huumoria tarvittaessa, mutta ehkä sitä pitää pohdiskella seuraavalla kierroksella. Jos nyt vain kirjoittaisin kaiken, mikä tulee ulos, että olisi jonkinlainen runko, mitä lähteä editoimaan.
Sain palautetta, että käsikirjoitukseni angsti ei kuitenkaan ole huonoa.
Se kannustaa jatkamaan, vaikka syvissä vesissä taas uidaankin.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Projekti F - uusi käsikirjoitus (+ Merenpoika)

Heippamoi!
Venla Saalon "Kirkkaalla liekillä" (Robustos, 2012). Rakastuin.

Otsikko kertoo oleellisen. Nyt kävi sitten niin, että aloitin uuden käsikirjoituksen kirjoittamisen. Merenpojan kanssa takkuaa edelleen (ehdin jo miettiä koko kirjoittamisen lopettamistakin, mutta onneksi se oli vain hetkellinen mielenhäiriö). Pohdin, että nyt ei ehkä vain ole oikea aika kirjoittaa kyseistä käsikirjoitusta, kun ei tule luonnostaan, niin ei tule luonnostaan. Ja kun jokainen sana saa veren valumaan nenästä ja hampaat lohkeilemaan, totesin, että jätän myöhemmäksi. En halua sitä hylätä enkä kokonaan kuopata, mutta annan sille nyt reilusti aikaa. Toivottavasti myöhemmin, joskus sitten, jonkin ennalta määräämättömän ajan kuluttua, tartun siihen uudelleen ja sujuu edes vähän paremmin.

Oli kuitenkin jotain, mistä halusin kirjoittaa.
Mistä ajattelin kirjoittavani vasta joskus monen vuoden päästä.
Mistä ajattelin, etten ehkä koskaan sittenkään kirjoita, koska aihe tulee niin lähelle itseä.
Mistä kuitenkin päätin kirjoittaa.
Ainakin yrittää.

Aiheesta on kirjoitettu ja kaksi vuotta sitten aiheesta tuli myös tuore kotimainen elokuva, jonka kävin katsomassa ja ostin vielä omaksikin. On varmasti myös monia teoksia, jotka eivät ole sattuneet silmiini. Ja erilaisia näkökulmia, erilaisia tarinoita samasta aiheesta. Toivon, että minulla olisi vielä uutta sanottavaa. Aluksi mietin kirjoittavani aika totuudenmukaisestikin tuntemuksistani, mutta sitä on liikaa. Siihen minulla ei välttämättä olekaan lisää sanottavaa, tai jos on, en halua paljastaa kaikkia kortteja suurelle yleisölle (jos joskus soppari allekirjoitettaisiinkin). En halua elämäkertaa, en oikein edes autofiktiota. Ei. Se ei tunnu hyvältä. Ajatus ahdistaa, en tiedä pelottaako se, voiko eletty elämä pelottaa?
Sitäpaitsi tietty tyyli saisi taas savun nousemaan korvista. Se todennäköisesti myös ärsyttäisi minua.

Päätin etäännyttää itseäni kunnolla. Vielä en ole ihan selvillä, millä kaikilla keinoilla, mutta kun aloin kirjoittaa, kerronasta tuli äkkiä puhekielistä, kärkevää ja hivenen humorististakin. Se tuntui hyvältä. En yleensä juuri kirjoita puhekielistä kerrontaa ja huumorikin on normaalista tyylistäni aika kaukana, mutta tässä se tuntui oikealta. Sopivalta. Saa heittää läskiksi oikein urakalla ja silti homma toimii, kun palikat on kohdallaan. Lisäksi kärjistämisestä tuli uusi rakkaus. Kärjistän muutenkin, mutta tässä projektissa saa kärjistää ihan urakalla. Muunnella totuuksia, manipuloida muistoja. Vääntää ja kääntää ja tehdä niin terävää, ettei ole tosikaan. Hauskaa. Sain kipinän kirjoittamiseen takaisin, ainakin hetkeksi.

Strategiani on tällä kertaa oksentaa kaikki, mitä ulos tulee, tyhjään tiedostoon ja vain naputtaa. Mietin ja editoin sitten myöhemmin. En halua kuluttaa intoani liialliseen etukäteissuunnitteluun, vaikka siitä olisikin hyötyä, sillä tulpan napsahtaminen kiinni on nyt liian suuri riski. Kunhan kirjoitan, kunhan kirjoitan edes jotain ja saan tekstimassaa aikaiseksi. Nyt täytyy tyhjentää pää, se on etusijalla. Kun matskua alkaa olla kasassa enemmänkin kuin 13 liuskaa, mietin, mitä otan edes mukaan ja mikä on tärkeää. Samalla tulee jäsenneltyä asiaa mielessä, kun kirjoittaa sitä ulos. Suunnittelu auttaa, se on totta, mutta aihe on toistaiseksi itselle vielä aika lähellä ja tarvitsen myös aikaa sen purkuun. Aikaa on toki kulunut, mutta oman elämäni mittapuulla lyhyt aika.

Kutsutaan tätä vaikka projekti F:ksi.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Sanataideohjaamisen akatemia - 8. lähitapaaminen (+ Merenpoika)

Ciao!
Printtasin vihdoin Addiktionkin.

Tällä viikolla vuorossa on elämäkerrallinen kirjoittaminen ja siihen liittyvät menetelmät. Kävimme läpi aiheeseen liittyvää sanastoa ja pääsimme tällä kertaa myös tekemään paljon harjoituksia itse. Olin aina ajatellut, ettei omaelämäkerrallisuus ole juuri minun juttuni, rajasin sitä ehkä liian tiukkaan "pelkäksi todeksi", mutta harjoitukset olivat superhauskoja ja melkein tekisi mielikin repäistä ja kirjoittaa jotain lähes täysin totuuspohjaan perustuvaa. Pienenä salaa unelmoin, että minusta kirjoitettaisiin elämäkerta. Hahah.

Keskustelimme myös lukemastamme, mikä liittyisi aiheeseen. Yläasteella minulla oli aika pitkäkin jakso, kun kahlasin lähinnä läpi elämäkertoja. Tuli luettua niin Helvettiin ja takaisin (Marilyn Manson), Nancy (Nancy Spungen, teini-minäni lempikirja) kuin Heavier than Heaven (Kurt Cobain). Unohtamatta Vasen jalkani -teosta (Christy Brown). Myös Huumeasema Zoosta pidin kovasti. Lähinnä mentiin sillä, että mitä rankempi ja synkempi, sitä parempana sitä pidin. Tai siltä ainakin näin jälkeenpäin vaikuttaa. Olen aina rakastanut raadollisia ja synkkiä tarinoita, tykkään niitä kirjoittaakin, mutta väitän, että olen viime vuosina löytänyt itsestäni myös vähän komediaan tai pehmeämpiin tarinoihin mieltyvän puolen.

Merenpojan remontti jatkuu. Ja jopa vähän edistyy. Sunnuntaina oli kurssitapaaminen Vantaan Sanataidekoululla ja kyllä se aavistuksen potki eteenpäin. Lähdin tunnille karmeassa ärsytystilassa, palasin sieltä vähän jo rauhoittuneena. Tajusin pieniä asioita, joista lähteä liikkeelle. Olen kirjoittanut muutaman liuskan, n. 30 muistaakseni nyt kasassa. Henkilöhahmot alkavat rakentua, mutta ovat myös muuttuneet. Juontakin on pienesti pohdiskeltu. Tämän hetkisenä ongelmana on lähinnä se, ettei merimaailmassa juuri tapahdu mitään. Dialogi täyttää koko paperin, varsinkin kahdenkeskiset keskustelut (niitähän piti vähän varoa...). Tämä on kuitenkin tapani tutustua henkilöhahmoihin, repliikit paljastavat yllättävän paljon. Mietin tuota maailmaa muutenkin enemmän läsnäolon kuin hurjan tapahtumaketjun maailmana. Mutta jotain actionia tulisi olla.

torstai 18. tammikuuta 2018

Remontti jatkuu (Merenpoika)

Heips!
Helsinki.

Ei jumita. Vai jumittaako sittenkin? Kasassa on nyt n. 26 liuskaa tuoretta tekstiä. Monia asioita on jo nyt muuteltu ja säädelty ja pohja on täysin eri. Kirjoittaminen vain tuntuu todella mekaaniselta, ehkä melkein tyhjältäkin. En saa itsellenikään eläytymistä aikaiseksi, joten miksi lukija eläytyisi tekstiin? Nyt täytyisi miettiä, missä on vika. Tai sitten joidenkin käsikirjoitusten kohdalla kirjoittaminen vain on mekaanista ja "tyhjää", mutten tiedä, uskallanko uskoa siihen. Kuulin eräältä, ettei kaikkien käsikirjoitusten ( = romaanien) kirjoittaminen välttämättä ole nautinnollista laisinkaan. Minua vain hämää se, että lähes kaikkien edellisten käsikirjoitusteni kanssa olen päässyt sellaiseen ihanaan, taianomaiseen flow-tilaan ja vain naputtanut sormet ruvella eteenpäin ihan fiiliksissä. Ja olen rakastanut sitä. Kirjoittamisen euforia, ah.

Nyt sitä euforiaa ei ole.
Mitä sitten on?
Vitutus.

Ärtymys edelliseen versioon, ärtymys toisen version hitaasta etenemisestä, ärtymys kaiken uudelleen miettimisestä, ärtymys - vai ehkä pelko siitä, etten onnistu? Että jään yhden käsikirjoituksen ihmeeksi. Niin. Käsikirjoituksen, sillä ei sitä sopimustakaan ole vielä allekirjoitettu. Olisin edes yhden romaanin ihme, en välttämättä koskaan sitäkään. No, ei saa vaipua epätoivoon. En ajatellut luovuttaa. Ajattelin paiskia töitä kahta kauheammin. Ehkä tämän käsikirjoituksen kohtalona on syntyä ärtymyksestä ja peloista, eikä nautinnollisesta kirjoituseuforiasta. Se täytyy vain kestää. Se on osa tätä työtä. Se on osa kirjoittamista. Ja mahdollisesti tämänkin käsikirjoituksen aikana vielä ehtii tulla se flow-tila - enhän ole päässyt kunnolla edes alkuun. Takaraivossa kuitenkin pelottaa myös Addiktion kohtalo ja mahdollinen hylsypinon kasvu - sekin voi olla osasyy ärtymykseen. Ei edes huvittaisi mennä vielä eteenpäin, kun edellisen matka on kesken. Uskon kuitenkin, ettei kannata pysähtyä paikoilleen. Yritän nyt tarpoa eteenpäin kuin tuolla ulkona sataneessa lumessa ja päästä jonkinlaiseen sopuun itseni ja kässärin kanssa. Runko oli, se meni roskiin, täytyy rakentaa uusi runko niistä jämäajatuksista, joita säästin. Suuri työ, mutta toivon mukaan vielä palkitseva, vaikkei se siltä juuri nyt tunnu. Opin varmasti jotain myös itsestäni tämän reissun aikana, kuten myös kirjoittamisesta. Olen liiankin monta kertaa törmännyt kuvaan, jossa sanotaan jotain tähän suuntaan: "Writing is something between torture and fun." En ennen suostunut allekirjoittamaan sitä, mutta nyt voisin surutta pistää nimeni alle vaikka upealla sulkakynällä.

Mutta - ei luovuteta.

torstai 11. tammikuuta 2018

Merenpojan remontti + hylsy

Moi!
Raakaversio nro 2.

Gummerukselta napsahti automaattihylsy. Ei siitä sen enempää.

Merenpojan remontti on käynnistynyt. Etenen huomattavasti hitaammin kuin aikaisempien proggisten kanssa, kasassa on vasta n. 15 liuskaa. Dialogi sai tekstistä enemmän tilaa, samoin reaalimaailma. Tuntuu, että olen vihdoin löytämässä myös reaalimaailmaan jotain kiinnostavaa. Kävipä niinkin, että osa merenalaisen maailman henkilöistä löysi vastineita päählön "normaalimaailmasta". Vielä en ole edes päässyt tähän toiseen maailmaan.

Tarinasta on todellakin tulossa erilainen kuin ensimmäinen versio. Aloitin surutta kokonaan alusta tyhjään tiedostoon, henkilöhahmot ovat jäljellä, mutta on heissäkin muutoksia. Kuitenkin tuntuu hyvältä kirjoittaa kokonaan uutta, pohjasuunnitelmasta voi kuitenkin napata tarpeellisia juttuja, jos siltä tuntuu. Aivot tuntuivat olevan niin tukossa, että uuden materiaalin kirjoittaminen itse asiassa auttaa enemmän kuin vanhan editointi - jumi ei tunnu enää niin pahalta. Järjestelen ajatukseni ja koko käsikirjoituksen uudestaan, ehkä siinä vaiheessa jumi on jo poissa.

Koko kuvio on kuitenkin vinksallaan. Eikä se välttämättä ole huono juttu. Uutta tosiaan kaipasin. Nyt lähinnä mietin, mitä säilyttää vanhasta. Kill your darlings, teurastan niitä nyt urakalla. Oikeastaan niiden teurastaminen tekee tällä hetkellä todella hyvää. Vapauttavaa, suorastaan.

Merimaailmaankin on varmasti tulossa muutoksia näillä raameilla. Täytyy pohtia, väännellä ja käännellä ja kehitellä. Mutta ainakin näin 15 liuskan jälkeen tuntuu, että uutta on näkyvissä ja löydettävissä. Vielä kun uskaltaisin uskoa siihen, että tämä kannattaa. Tahmeus ja jumitusahdistus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa helpottaa, joten on tämä ainakin kirjoittaja-minälleni hyväksi.

P.S. Naputin tässä yhden lyhytelokuvankin kahvista. Mukava välityö, pysyy vähän kosketus draaman kirjoittamiseenkin.

torstai 4. tammikuuta 2018

Sanataideohjaamisen akatemia - 7. lähitapaaminen + Addiktio/Merenpoika-asiaa

Heipsis!
Aurajoki ja jouluvalot.

Vuorossa oli siis kevään ensimmäinen tapaaminen. Tällä kertaa teimme mm. kirjavinkkauksia (itse tein Lokki Joonatanista). Sain myös vinkkejä nyt tammikuussa alkavaan sanataidepajaani. Keskustelimme taiteen perusopetuksen opetussuunnitelmasta, teimme itsekin sanataideharjoituksen. Pohdimme myös, miten itse toteuttaisimme kyseistä opetussuunnitelmaa (ei ollut helppo tehtävä!).

Rento, mukava kerta, vihdoin pääsin taas paikan päälle.

Tarjosin Addiktiota uudenvuodenaattona (yllättävää, että sieltä silloin vastattiin!) Robustokselle. Siellä suostuttiin ottamaan kässäri luettavaksi ja jonkinlaista palautettakin saattaisi olla luvassa jo tammikuun lopussa. En meinaa pysyä housuissani. Sähköpostivaihto tekstistä oli mukavaa, heti tuntuu jotenkin paremmalta, kun saa kertoakin tekstistä ilman, että sitä vilkaistaan vain nimen perusteella ja heitetään hylsypinoon. Toivon, etteivät he pety käsikirjoitukseeni.

Merenpojalle on taas luvassa superremontti. Tällaisenaan se pännii nyt ihan älyttömästi, johan sen kanssa ollaan oltu jumissa jo useampi kuukausi. Pohdin lähteväni ihan juonitasolta liikkeelle. Mikä on oleellista/mikä lentää roskiin. Vai kirjoittaisiko koko tarinan uudestaan uusilla painotuksilla, silti melkein samoilla henkilöillä, etsisi kokonaan uutta sanottavaa ja teemaakin? Tuntuu, että tematiikka on liian lähellä Addiktiota ja ainakin tässä vaiheessa Addiktio on mielestäni aiheesta onnistuneempi kässäri. En haluaisi toistaa itseäni. Kaipaan tältä käsikirjoitukselta nyt jotain täysin muuta. Ehkä raakaversion kirjoitus osui liian yksiin Addiktion editoinnin kanssa, en tiedä. Kaipaan uutta, raikasta, jotain muuta kuin tätä. Tuntuu, että Merenpoika on tematiikaltaan ja angstiltaan vain halpa toisinto Addiktiosta, puettuna eri genren kaapuun. Ehken kestä sitä kaaoksen takia, ehken kestä sitä sen takia, että yksi teksti on nyt 100 kertaa paremmassa kuosissa kuin kertaakaan editoimaton raakaversio (missä logiikka?). Kaaosta on vaikea sietää (muualla kuin kotona). Haluaisin takaisin sen kirkkauden ja selkeyden, millä tiedän täsmälleen, mitä olen tekemässä. Mutta sitä ei näy. Paniikki ja ärtymys meinaavat iskeä nyt ja lujaa. Mieti, mieti. Mietinkin, mutta turhautuminen painaa päälle. Kaipaan jotain uutta, jossa voisin onnistua.


lauantai 30. joulukuuta 2017

Uusi lopetus (Merenpoika) + muuta sälää

Hei!
Ehdin pitkästä aikaa käväistä kahvillakin <3

Jumitus on ja pysyy. Lähinnä Merenpojan kanssa. Tutkailin lopetusta ja kirjoitinkin uuden, mutta se ei oikein toiminut. Pohdiskelin uudelleen, kokeilin uudelleen. Uskallan väittää, että ollaan lähempänä oikeaa suuntaa, mutta nyt iski pelko, etten vain toistaisi itseäni. Tematiikka Merenpojassa liippaa aika läheltä Addiktiota (huomaan pyörittäväni samaa teemaa nyt useammankin tekstin kohdalla), mutta se eikä sanomakaan silti ole aivan sama. Niissä on vahva sävyero. Merenpojan kanssa on otettu askeleita Addiktiosta teeman suhteen eteenpäin jo ennen kuin tarina ehtii alkaa. Siispä lopputulemakaan ei voi olla samanlainen. On tässä uudessa versiossa eroa, mutta onko tarpeeksi? Jotenkin se häiritsee. Tarvitsisin taas varmaan palautetta.

Muuten kyllä hommat edistyy ja niitä onkin täksi vuodeksi (kyllä kevääksikin) ihan riittämiin. Melkein liikaakin. Tein yhdet ennakkotehtävät purkkiin, mutten valitettavasti jaksanut keskittyä niihin niin täysillä kuin edellisinä vuosina. Päätin kuitenkin, etten ota nyt stressiä. Hukun hommiin muutenkin. Ja parhaiten on yleensä sujunut, kun ollaan menty intuitiolla, otettu niitä riskejä - silloin olen kokeissakin menestynyt. Ennakko- tai pääsykoetehtävien suhteen liika pohtiminen ja viilaaminen ei ole vienyt minua minnekään, ennemminkin olen kompastunut omaan ylianalysointiini. Ei sitä tänä vuonna.

Työharjoittelu on edennyt myös suunnitelmien mukaan. Suunnitteilla on pienimuotoinen (kolmen tapaamisen mittainen) sanataidepaja nuorille lähikirjastolleni! Tällä kertaa olen yksin vetovastuussa. Vielä ei ole suunnitelmia tehty eikä harjoituksia lyöty lukkoon, mutta ne ovat pohdinnan alla (ihan kuin niitä koskaan voisikaan lyödä täysin lukkoon...). Paja on lähinnä tutustumista sanataiteeseen, sen moniin muotoihin ja tutkimista, sopisiko itselle ehkä tällainen ilmaisumuoto. Ei mitään liian korkean riman juttuja eikä liian tavoitteellista tekemistä tällä kertaa. Leikillisyys ja hauskanpito kunniaan!

Olen myös väsännyt aika liudan erilaisia sanataideharjoituksia, sekä työharjoittelun puolesta että muuten. Ehkä voisin joskus niitä täällä blogissakin julkaista? Toki osa on saanut varmasti alitajuista inspiraatiota niistä, mitä olen itse tehnyt joskus kursseilla tai mihin olen törmännyt - osa saattaa olla jopa täysin samoja - mutta mitä sen väliä. Tuskin kovin moni voi sanoa keksineensä täysin jonkin harjoituksen (toki poikkeuksia on, toivottavasti minäkin joskus!).

Pohdiskelin myös kirjallisuustieteeseen hakemista keväällä. Mietin, että tekstien syvempi analysointitaito auttaisi varmasti sanataideohjauksessa. Ja haluaisin kovasti opiskelemaan niin, että saisin vihdoin suoritettua jonkin virallisen tutkinnon. Toki - kävisi miten kävisi - jatkaisin hakuprosessia edelleen taideyliopistoihin, mutta olisi ihan mukavaa kerryttää tietämystä tällä välilläkin (teenhän sitä nytkin). Hiljainen päätös minulla on ollut, että haen sen 10 vuotta viimeiseksi mainittuihin - jos ei edelleenkään koulupaikkaa irtoa, pohdiskellaan sitten uudelleen. En halua kuitenkaan vielä luovuttaa, kun niin lähellekin on päästy.

Ehkä pitäisi itse taas tehdä noita harjoituksia, kirjoittaa jotain auki, jospa se editointijumi siitä kukistuisi. Lähinnä tarvitsisin kunnon aikaa istua alas ja pohdiskella (useamman päivän putkeen, jotka voisin täysin omistaa kässärimaailmassa pyörimiselle), että pääsisin eteenpäin. Raakatekstin kirjoittaminen pienissä pätkissä ei ole koskaan ollut minulle ongelma, toki mieluummin kirjoitan monta tuntia putkeen, mutta siinä en yleensä jääkään jumiin - ehkä se on täällä bloginkin puolella huomattu. Kuitenkin editoinnin tässä vaiheessa, kun kaikki on vielä suhteellisen sotkussa ja vinksallaan, on vaikea työstää tekstiä kovin pienissä pätkissä. Pieni viilaus ei nyt auta, täytyisi tarttua suurempiin linjoihin ja syventää urakalla. Sellainen 15min työskentelyaika ei oikein tunnu riittävän. Olen myös huomannut, että minun on vaikea pohtia näitä kuvioita minkään toisen työskentelyn lomassa, haluan silloin keskittyä siihen ja tehdä sen kunnolla. Ehkä osin tästä jumista stressaaminenkin jumittaa, eikä ideoita pääse syntymään. Toivottavasti keksin kuitenkin jotain, millä sen taltuttaa.