sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kun mä kuolen -editointilista

Hejjj!
Kirjallisuusluennolle osallistuminen, oma kässäripalaveeraaminen, läpiluku (x)
Kuva: Maria Ketonen

Luin Kun mä kuolen -kässärin läpi. Tein muutaman sivun editointilistan, lähinnä siellä on niitä isompia juttuja, mutta myös pienempiä huomioita, mitä tarttui käteen. Täytyisi todellakin kehitellä varsinkin henkilöhahmoja, nehän ovat tarinan perusta. Aloin listata ylös myös heidän ominaisuuksiaan, tavoitteitaan, toiveitaan ja pelkojaan. Huomasin heti ongelmaa varsinkin aikuishenkilöideni osalta. En ollut miettinyt heitä sitten yhtään, he ovat vain pieniä pisteitä paperilla ehkä yhdellä tai kahdella ominaisuudella. Yritän kuitenkin rakentaa heidät tukemaan muuta tarinaa ja varsinaisia päähenkilöitäni, joten ehkä kuitenkin aloitan suurimmassa osassa olevista henkilöhahmoista.

Editointimuistilistaa. "Muista pakastin."

Myös se, mistä oikeastaan pohjimmiltani kirjoitan, täytyisi selvittää. Teema ja sanoma. Jotain on mielessä, mutta täytyy tutkia tekstiä vielä tarkemmin. Näiden kysymysten selvittäminen auttaa editointia kummasti, kun siihen pisteeseen päästään.

Monenkin asian kohdalla toistuupi tämä kysymys.

Minulta on kuitenkin monenkin asian kohdalla varsinaiset pointit hukassa. Olen istuttanut paljon, ehkä osin itsellenikin asioita, jos tulisin käyttämään niitä tai saisin niitä hyödynnettyä. Monia asioita en kuitenkaan hyödyntänyt, en tehnyt niillä oikeastaan mitään. Kun luin tekstin läpi, ajatuksenani oli vielä säilyttää juttuja, mutta siinä lukiessa iski tunne, etten kyllä tahdokaan kirjoittaa niistä mitään. Voisin mahdollisesti kokeilla tehdä version, missä karsin nämä "turhat" jutut täysin pois ja lähteä tutkimaan, millä niitä paikata. Ehkä paikkauskin on väärä sana, mutta tuoda mieluummin tilalle jotain tuoretta, joka tukee paremmin tarinaa ja henkilöhahmoja ja toisi ehkä lisäkerroksiakin tekstiin. Antaa tilaa uudelle, puhtaalle, tuoreelle ja raikkaalle. Ideoille, sellaisille, mille olisi mahdollisesti käyttöäkin.
Raakaversiota kirjoittaessahan kävi oikeastaan niin, että keksin koko tarinan pointin ja juonen vasta aloitettuani, joten tämä voisikin olla perusteltua.

Ajattelin myös tehdä vähän taustatutkimusta. Tutustua kuolemaa käsittelevään kirjallisuuteen enemmänkin. Mielessä on ainakin yksi antologia, jonka nimeä en nyt tähän hätään muista, mutta mistä saattaisi olla hyötyä (ja jonka todennäköisesti saan lainaksi). Saa ehdottaa, suositella, mitä ikinä! Muistovärssyjä ja kaiken maailman lainauksia on selailtu, mutta ajattelin kerätä itselleni vähän lukulistalle juttuja, mitä hyödyntää. Ehkä myös eri uskontojen näkökulmia kuolemaan voisi tutkia enemmän.

Ihan alkua tulisi miettiä. Sain aikaan iskevän alun, ehkä ensimmäisen repliikinkin, mutta kirjoittaessa kävi niin, ettei tällä alulla oikeastaan ole mitään tekemistä loppukässärin kanssa. Alku menee siis todennäköisesti uusiksi kokonaan, ehkä muutamakin ensimmäinen luku. Pitäisi keksiä uusi, iskevä alku, mutta joka mielellään aloittaisi tarinan siihen suuntaan, kun sitä nyt lähdin viemään. Mahdollisuuksia on, päätöksiä taas tehtäväksi.

Ehkä läksin tästä pohdiskelemaan ja katsomaan, jos onnistuisin vielä näkemään tähdenlennon.

torstai 2. elokuuta 2018

Kun mä kuolen (raakaversio paketissa) + Baltic Herring 2018 update

Moi!
Raakaversio valmistui pari päivää sitten. Aikaa meni tasan 2 viikkoa.


Huhhuh. Naputin, naputin ja naputin vähän lisää. Ja niin siinä kävi, että vihdoinkin - pitkän ajan jälkeen - kirjoitin taas jotain alusta loppuun.

Sanoja raakaversiossa on vaivaiset 25 000. 90% tekstistä on toimintaa ja dialogia, lähinnä kahden henkilöhahmon välillä. Toiminnan kanssa olin pitkään lukossa, ylipäätään kaiken toiminnan ja jokaisen käsikirjoituksen kanssa. Nyt päätin, että rämmin tämän pusikon läpi, vaikka mikä olisi. Kirjoitan edes jonkunlaisen alun, keskikohdan ja lopun, että minulla on edes jokin runko, mihin lähteä rakentamaan.
Onnistuin.
Minulla on alku, keskikohta ja loppu. Tai tarkemmin sanottuna mahdollinen alku, mahdollinen keskikohta ja mahdollinen loppu. Jonkinlainen juonikin syntyi, sitten lopulta, vaikka alussa ajatukset risteilivät ihan eri poluilla ja alkupuolta tuleekin varmasti editoida rajusti (niin kyllä muutakin kässäriä).

Olen kirjoittajana sellainen, että tarvitsen heti jonkin rungon. Minun on helpompi tehdä työtä kuin mosaiikkia tai palapeliä ja hahmotan pään sisällä muhivan idean paremmin, jos näen sen edessäni, jos voin lukea sitä läpi, tutkia ja löytää ruudulta. Haluan tarttua heti toimeen, kirjoittaa hurjan raakaakin raakatekstiä, sillä aivoni toimivat parhaiten jotain tehdessä. Mieluummin editoin 100 kertaa kuin yritän pitää palasia kasassa pääni sisällä, se ei vain jostain syystä onnistu minulta kovin hyvin. Tämäkin teksti tarvitsee joka suhteessa editointia. Ihan isoimmista palasista ja päählön motiiveista lähtien. Miljöökuvauksen skippasin lähes kokonaan (se on eräs inhokkini kirjoittaessa ja jää itsellä hyvin vähälle huomiolle usein), henkilöhahmoja tulee syventää hemmetisti, heitä tulee motivoida vahvemmin (tutustuakin heihin), pitäisi myös selventää itselle, mistä oikeastaan olen nyt kirjoittanut. Mistä tarina pohjimmiltaan kertoo. Mutta ehkä löydän pointin sitten, kun olen ehtinyt sulatella tekstiä enemmän ja keksiä myös lisää.
Alkuun toin monia henkilöhahmoja ja istutin vihjeitä, millä en sitten päätynytkään tekemään käsikirjoituksessa juuri mitään. Tavallaan pallottelin itsellenikin ideoita, jotka jossain vaiheessa hylkäsin. En kuitenkaan uskalla vielä lähteä poistelemaan mitään, sillä tarinani tarvitsee myös taustaa ja sivujuonia, pohjaa, jota saattaisi voida osaksi rakentaa näistäkin palasista.

Tein tämän myös päästäkseni paniikista, saamattomuuden tunteesta ja jonkinlaisesta lukosta tekstien kanssa. Oksensin kaiken tyhjään tiedostoon, pyrin jäsentelemään ja kirjoittamaan jotain alusta loppuun, vaikka teksti olisi kuinka paskaa ("first draft of everything is shit", vai miten se meni?), tarvitsin sitä. Olen jollain asteella jumittanut lähes vuoden, aloittanut miljoona juttua, jäänyt jumiin kaikkien kanssa, turhautunut, panikoinut, hakannut päätä läppäriin. Väsymys, stressi, paniikki, epätoivo, burnout... you name it. Minun tuli saada aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman liikoja odotuksia tai paineita, jättää hetkeksi kaikki vanhat projektit sivuun ja voin sanoa, että tämä todellakin virkisti. Toki tahdon editoida vanhatkin raakileeni kuntoon, saattaa työt loppuun, mutta nyt olin niin solmussa ja panikoin jokaisen kohdalla niin hirveästi, että menin senkin vuoksi ihan lukkoon, eikä edes tiedostojen avaamisesta lopulta tullut mitään.
Piti aloittaa alusta. Ja kuten viimeksi mainitsin, rakastan aloittamista.
Lisättäköön siihen vielä, että rakastan myös projektien loppuun saattamista, kaiken taistelun jälkeen. Ensin täytyisi vain kerätä voimia editointitaistoon ja hylsyjen kestämiseen.

Naputtelen täällä juuri omaa editointimuistilistaani, luen raakiletta rauhassa läpi ja kirjoitan ylös kaiken, mitä tulisi vielä pohtia, mitä pitäisi päättää tai korjata jo tässä versiossa, mihin pitäisi kiinnittää huomiota. Nämä helteet kyllä latistavat aivotoiminnan nolliin, onneksi tämän listan kirjoittaminen on sen verran mekaanista, että se onnistuu 30-asteisessa yksiössäkin, pohdinnan voi jättää siihen, kun aurinko laskee ja tähdet vilkuilevat taivaalta.
Ajatuksenani on jatkaa eräällä kirjoituskurssilla, päätin, että nappaan nyt "Kun mä kuolen" -kässärin sinne mukaan, vaikka alun perin minun tuli editoida Merenpoikaa. Aivoni nyt vaan eivät suostu asettumaan sille taajuudelle, pohdinnan aloittamisen ajatteleminenkin saa aikaan suhteellisen mahtavan paniikin. KMK:n kanssa kuitenkin tuntuu nyt sujuvan. Minulla on jo hienoinen tunne, että tiedän, mitä tehdä. Se saattaa olla paahteen aiheuttama harha, kangastus, mutta se luo toivoa. Ja sitä tarvitsen.

Baltic Herring short film competition 2018 - finaalissa, toisen kerran putkeen!

P.S. Lyhytelokuvamme "Osoite: Itämeri" on päässyt vuoden 2018 Baltic Herringin lyhytelokuvakilpailun finaaliin! Osallistuimme ensimmäistä kertaa kilpailuun viime vuonna Vellamon tytär -lyhytelokuvalla, sekin pääsi finaalisijoille, joten tämä on nyt toinen finaalisijoitus putkeen. Hyvältä tuntuu, ei voi muuta sanoa. Varsinkin, kun Osoite: Itämeri kuvattiin suunnilleen päivässä, leikattiin ja äänitettiin voiceoverit sun muut toisena päivänä. Eli yhteensä n. 2 vuorokauden paketti. Lähdimme liikkeelle myöhään, olimme unohtaneet koko kilpailun ja superkiirehän siinä tuli. Improvisoinnillekin oli tilaa. Kuitenkaan lopputulos ei ilmeisesti mennyt ihan metsään. Missähän sitä olisi, jos joskus aloittaisi ajoissa?

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Addiktio update + uusi kässäri-idea vol. miljoona

Hei!
Kuva: Linda Mettiäinen

Addiktion uusi lopetus. Kyllä, kirjoitin sen. Mutten ole juuri koskenut siihen sen jälkeen. Lisäsin muutaman jutun, uuteen viimeiseen lukuun ehkä sen tärkeimmän. Kässäri venyi paria liuskaa vajaaseen 300. Hupsista vaan. Luulen, että vihdoin tajusin, mistä on kysymys. Se on aiheuttanut sekä epäröintiä, ahdistusta, pohdiskelua, paniikkia, kaiken sata kertaista kelailua. Sitä on omassakin elämässään joutunut pohtimaan asioita vähän eri vinkkelistä, kuulemaansa, näkemäänsä. Isojen kysymysten äärellä, jotka tupsahtavat uniin, aamuyön tunteihin, kun tuijotat taas auringonnousua ja pohdit, mikset mennyt taaskaan ajoissa nukkumaan.

Tämä aiheutti myös sen, että aloin kirjoittaa lisää (kasassa nyt kolmisenkymmentä liuskaa). Tarinaa Addiktion jälkeen. Olen alusta saakka ollut hanakasti mitään jatko-osaa vastaan, minusta se ei sovi Addiktion kaltaiseen tekstiin. Sitä ei ensinnäkään ole pedattu ja tahallaan auki jätetyt asiat särkyisivät varmasti pahasti. Enkä tiedä, onko siinä laisinkaan järkeä. Järkeä ei aina tarvitse olla, mutta en tiedä, kannattaako. Eihän Addiktiokaan ole kelvannut minnekään, miksi kirjoittaisin jatkoa aiheesta? Varsinkin, kun naputettu teksti näyttää siltä, että se vaatisi rinnalleen tuon "ykkösosan". Elän kuitenkin toivossa, että tämä ns. "jatko" selventäisi itse käsikirjoitusta, saisin sitä vielä viilattua ja pohdittua pidemmälle. Ja tuntui hyvältä leikitellä ajatuksella, jos tarina ei olisikaan tässä, vaikka se olisi kuinka p*ska idea. Lohdullistakin melkein, koska kuten monelle, myös minulle on käynyt niin, että olen kiintynyt henkilöhahmoihini. Addiktion tyyppeihin ehkä kaikkein eniten.

Kovasti pohdituttaa myös muutama uudessa lopetuksessa tekemäni ratkaisu. Henkilöhahmojen väliset suhteet, uskottavuus, se, jätänkö nyt jopa liikaa auki. Selittämisestä olen maininnut ennenkin, se on varmasti synneistäni pahin, nyt olen oppinut tiettyyn pisteeseen saakka sitä ehkä välttelemään (vihdoin), mutten hahmota, selvitänkö asioita nyt lainkaan. Pääkoppani kaipaa tietynlaista selittelyä, sillä on ehkä ikävä sitä, täytyisi oppia tunnistamaan, koska vain kaipaan tätä ja koska oikeasti teksti jää liian auki.
Kuitenkin, kaikesta huolimatta, minusta uusi lopetus on (edelleen) realistisempi kuin sen viimeisin edeltäjä. Alan kallistua tämän puoleen, vaikka tekemistä kyllä varmasti vielä löytyy.

Kello on taas kolme yöllä. Ehkä kirjoitan Addiktion uudesta lopetuksesta ja sen pohdinnasta vielä pidemmälti myöhemmin, virkein mielin.

Muutama tunti sitten kävi kuitenkin myös niin, että aloitin (taas) uutta käsikirjoitusta. En vain tiedä, kasaantuuko sekään koskaan käsikirjoitukseksi asti. Minulle on viime aikoina käynyt hieman turhan usein niin, että kirjoitan sen vähän alle viisikymmentä liuskaa ja sitten stoppaa. Jokin alkaa tökkiä, jokin ei enää innostakaan ja aloitan taas uutta. En sanoisi välttämättä kuitenkaan kyllästyminen, koska haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa niistä monet vielä joskus loppuun. Jokin levottomuus täällä nyt riehuu, enkä saa pidettyä itseäni sen suhteen aisoissa, vaan on koko ajan tarve keksiä uusia juttuja. Kokonaan uusia, aloittaa alusta. Rakastan aloittamista, sitä, kun edessä on tyhjä tiedosto ja voi vielä tapahtua mitä vain. Mikään ei ole vielä mennyt pieleen, ei tarvitse hakata päätä näppäimistöä ja näyttöä ja seinää vasten, kun vastauksia ei tupsahdakaan aivoihin pikavauhtia. Sitä toiveikkuutta, sitä intoa. En sano, että vihaan editointiakaan, se on ihanaa niin kauan kuin aivot ovat keksimisen suhteen virkeät, jaksavat pyörittää ja ideoita ja ratkaisuja vain ilmestyy kuin tyhjästä. Pahempi jumittaminen onkin sitten erikseen. Sanoisin, että vaikka olen Addiktiota rakentanut viitisen vuotta ja todellakin hakannut sitä päätä seinään, lattiaan ja melkein kattoonkin, olen päässyt sen suhteen helpolla. Ratkaisut ovat löytyneet, ehkä muutamaan otteeseen on ilmestynyt uusia ratkaisuja myöhemmin (kuten tämä uusi lopetus), mutten ole tuskaillut pitkäänkään sen kanssa, etten yhtään tiedä, mitä olisin tekemässä. Niin kuin esimerkiksi Merenpojan kanssa. Sen suhteen olen todellakin lukossa, ahdistaa ajatuskin tulevasta miettimisestä, iskee paniikki jo ennen kuin ehdin pohtia. Ehkä siksi on helpompi pomppia uudesta uuteen.


Tämän uuden käsikirjoituksen suhteen kävi niin, että mieleen tupsahti ensimmäisenä nimi. Tai lausahdus, josta on ainakin vielä tässä vaiheessa nimeksi. Yleensä nimen keksiminen on minulle se vaikein prosessi, sen kanssa olen tapellut useammankin tekstin kanssa (ja monen kanssa tappelen edelleen). Nyt se kuitenkin ilmestyi ensin. Raflaavuudesta en tiedä, mutta menköön, näin kolmelta aamuyöstä tämä on ihan jees.
Kohderyhmä olisi myös vähän nuorempi kuin esim. Addiktion, ajattelin tätä aika puhtaasti nuortenromaaniksi. Ehkä kepeämmäksikin, ei ainakaan yhtä angstiseksi, vaikka nimi saattaa siltä kuulostaa. Toki ollaan isojen kysymysten äärellä, siitä ei pääse mihinkään, mutta ihan yhtä syviin angstivesiin en ajatellut tätä viedä - tai ainakin mukana olisi myös enemmän huumoria ja muuta, katsellaan nyt. Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta menin jo. Yritän hetkeksi pysähtyä, pohtia, kirjoittaa ja katsoa, mihin teksti vie.

Mahdollisesti huomenna kirjoitan. Ja lupaan myös pohtia, edes pikkuisen. Nyt täytyisi ehkä kuitenkin painua pehkuihin, sittenkin.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Uuden lopetuksen editointi + pohdinta (Addiktio)

Heipsansaa!
Kasvaa, kasvaa...

Olisiko ollut tiistaina aamuyöstä, siinä neljän ja viiden välillä, parvekkeella tuijotellessani auringonnousua (ja venytettyäni taas nukkumaanmenoa, ei, en ole aamuihminen), kun vihdoin välähti. Olin pitänyt siihen saakka aika hienosti taukoa lopun editoinnista, mitä nyt muutamia rivejä lisäillyt tai pyyhkinyt. Monta päivääkin olin avaamatta tiedostoa, hyvä minä. Sain korjattua viimeistä liuskaa, viimeisiä kappaleita, taisin vihdoin tajuta, mistä on kysymys.

Eihän se vienyt kuin vaivaiset viisi vuotta.

Siihen olen äärimmäisen tyytyväinen, ettei kukaan käskenyt tai pyytänyt minua enää sorkkimaan loppua. Omat aivot siis toimivat sittenkin, vaikka niihin on välillä vaikea luottaa. Ymmärsin itse, mikä mättää - ainakin kuvittelen ymmärtäneeni. Taisin vihdoin tökkiä tekstiä siihen suuntaan, mihin sitä koko ajan yritin saada, mutta missä en onnistunut. Uusi lopetus muuttaa aika vahvasti sanoman sävyä, on se edelleen osin sama, mutta enemmän sitä, mitä siltä halusin. Mitä koko ajan toivoin, mihin halusin itse elävänä ihmisenä omassa elämässänikin uskoa, mutta mihin en oikeastaan uskonut (vaikka niin koko ajan itselleni väitin), enkä tosiaan pystynyt seisomaan sanojeni takana. Enhän itsekään uskonut sepityksiäni aiheesta. Käsikirjoitus vaati siis kehittymistä minunkin osaltani, kehittymistä ihmisenä. Olen saanut näiden 5 vuoden aikana jatkuvasti kuulla, kuinka vaikea Addiktion aihe ja muu on nuortenkirjassa. Luulen, että osa vaikeudesta ja omista vaikeuksistani tekstin kanssa johtui siitä, että yritin sepittää lukijoille jotain, mihin en itsekään uskonut enkä luottanut ja mitä en itsekään pitänyt totena.

Sehän oli siis täyttä teatteria. Valetta. Kirjallisuuskin on valetta, mutta samalla siinä on totuus.
Mitä yritin koko ajan Addiktiosta saada?

Rehellisen.
Aidon.
Toden.

Olin naamioinut Addiktion aitouden kaapuun, viilasin ja viilasin, editoin ja editoin. Yritin tehdä aitoa ja rehellistä jostain, mikä oli itsellenikin valetta. Koristelin, näyttelin. Feikkasin. Helvetti, valehtelin. Valehtelin Addiktiolle, valehtelin lukijoille, valehtelin itselleni kirjoittajana. Kai kirjoittajan täytyy pystyä alleviivaamaan sanomansa? Ainakin se tärkein. Sanoma. Ei toki jokaista sanaa, Addiktio ei edelleenkään ole dokumentti, en tee realitya, teen fiktiota. En tee edes autofiktiota.
Olen hyvä leikkimään, mutta joskus täytyisi pystyä riisumaan naamio. Taisin vihdoin nähdä vilauksen silmistä naamion takana, ehkä saan vielä täysin särjettyä sen.

Alan vihdoin luottaa asioihin, mistä olen yrittänyt viisi vuotta käsikirjoitukseni kautta puhua. Muistan hetken omasta elämästäni, kun minulle sanottiin sanat, jotka täysin kielsin ja lukitsin korvani niiltä, mutta mitä olen yrittänyt sulattaa koko tämän ajan. Mistä halusin lähteä kirjoittamaan, mitä yritin kertoa tekstilläni myös itselleni (ei, en vieläkään siis kirjoita omasta elämästäni, mutta kysymyksestä). Onnistuinkin siinä, melkein, lähes, ehkä nyt onnistuin. Kirjoitan aika usein siitä, mitä yritän opettaa itselleni, sillä ne asiat tuppaavat kiinnostamaan minua. Se tekee kuitenkin loppujen kirjoittamisesta äärimmäisen vaikeaa, ehken voi koskaan kirjoittaa loppuja, ennen kuin olen sisäistänyt asiat. Tiedän usein, mihin yritän päätyä. Mihin koko ajan pyrin. Mutta jos en ole vielä maalissa, jos en usko omiinkaan sanoihini, miten lukija voisi niihin uskoa?

Pyrin myös usein kirjoittaessani rehellisyyteen ja aitouteen. Ainakin realistisissa teksteissäni, ehkä myös niissä harvoissa muissa. Se kiinnostaa minua ja se tuntuu tulevan minulta helpoiten. Huomaan sen nyt kuitenkin vaikeaksi, tavoiteltavan arvoiseksi asiaksi, mutta todella vaikeaksi ajoittain. Voisin kirjoittaa muistakin asioista. Voisin ottaa aiheita, jotka olen sisäistänyt ja oppinut viisi vuotta sitten. Ne eivät kuitenkaan enää kiinnosta minua. Niissä ei ole haastetta. Niissä ei ehkä ole minulle enää tarpeeksi tutkittavaa. Kirjoittaminen on minulle tutkimusmatka niin itseen, henkilöhahmoihin kuin maailmaan. Uskon, että monelle on. Myös lukijoille kirjallisuus on varmasti juuri sitä. Ja jos ei ole haastetta, mitä kiinnostavaa siinä on? Helppous on kivaa hetken, muttei kiinnostavaa, eikä se loppujen lopuksi anna juuri mitään.

Pienellä pelolla odottelen Robustoksen vastausta, koska ajatus uudesta lopusta ja jonkinlainen valaistuminen Addiktion kanssa tapahtui vasta 5kk lähettämisen jälkeen. Mutta katsotaan, mitä tapahtuu. Ehkä voin yrittää vielä uudelleen, jälleen kerran.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Lopetus nro 4 purkissa (Addiktio)

Heipähei!
Venyy, venyy...

Sain Addiktion neljännen lopetusyritelmän raakaversion purkkiin. Huhheijaa, kuinka vapauttavaa oli kirjoittaa taas "uutta" tietäen, mihin ollaan menossa, tuntien henkilöhahmot, idean, sanoman... Ihanaa.

Käsikirjoitus venyi taas kuutisen liuskaa edellisestä. Ja taas kerran edellisestä viimeisestä luvusta, joka nyt osoittautui kolmanneksi viimeiseksi, tuli äärimmäisen dialogipainotteinen. En tunnu pääsevän irti tästä, asiat täytyy ainakin osalti puhua henkilöiden välillä halki. Pääsin kuitenkin irti liiallisesta avaamisesta ja alleviivaamisesta, liian auki kertomisesta. Nyt jää hurjasti auki, annan vain vihjeitä, mietin jopa, selvitänkö lankoja lopulta ollenkaan. Onko uusi lopetus enää tyydyttävä. Toisaalta en voinut myöskään jatkaa käsikirjoitusta enää 10 uudella luvulla, venymistä olisi tapahtunut aivan liikaa, en olisi saanut lopetettua enää mihinkään.

Pohdintaa, pohdintaa, ajatustyötä, tauko.

Olin edellisessä versiossa tyytyväinen kauheaan draamaan, tavallaan henkilöhahmojen suhteiden päätökseen, siihen, mihin ne kulkivat. Jokin tuntui kuitenkin päälleliimatulta, hakemalla haetulta. Väitänkin, että uusi lopetus on luonnollisempi, aidompi, todentuntuisempi. En kuitenkaan saanut draamaa aikaiseksi parin henkilöhahmon välillä, joten heidän suhteensa menikin nyt uusia ratoja. Itselle lohduttavaa, mutten tiedä, onko se oikein sanomani kannalta. Onko se sitä, mitä haluan viestiä. Tavallaan. Mutten ole varma. Ainakin se tukisi muutamaa asiaa, mutta muuttaa taas aika paljon. Täytyisi pysähtyä miettimään. Tekisi mieli avata tiedosto, mutta olen taas sokea ja lukossa, ehkä päivän, parin lepotauko tekstille tekisi taas hyvää.

Liiallisen dialogin kanssa minulla on tuossa kyseisessä luvussa ongelmana tauottaminen. Puhutaan, puhutaan, koko luku on melkein pelkkää puhumista tai sanatonta viestintää. Ei kuvailuja, ei miljöön, ei kauheasti ajatustenkaan. Hieman olen yrittänyt lisätä väliin, mutta luku on jo nyt pisimpiäni, joten liiallinen venyminen alkaa jo kiusata. Rakastan dialogin kirjoittamista, tässäkään luvussa ei ole ongelmana se, että kaikki puhuttaisiin halki tai selitettäisiin, käytäisiin läpi kaikki mitä kuuluu:t ja heipat, epäoleellinen. Tarinassa on tapahtunut paljon ja paljon oli myös selvitettävä jollain tapaa. Monet henkilöistä eivät myöskään olleet paikalla, joten vihjeet heistäkin oli tuotava toisten kautta esiin. Ehkä katson sitä vielä. Tai sitten kirjoitan jonkun epilogin muutaman viikon päähän tapahtuneista. Sekin tuntuu vain ajatuksena vähän tekaistulta, tavallaan voisi olla ok, mutta voi olla, että mennään sitten vähän lässynlää-kaikki-hyvin -kuvion puolelle, tarpeettomaan selittelyyn, mitä en halua (kärsin tästä oireesta jo tarpeeksi).

Uusi, ihan viimeinen luku tarvitsee kuitenkin vielä työtä. Tiedostan sen, mutta jollain tapaa sitä on jo sokeutunut. Jokin siinä häiritsee, ehkä liiallinen valo. Toivoa on jo aiemmin tapahtuneen puolesta enemmän kuin viimeksi, mutta jokin siinä pistää silmään. Tajuamista tapahtuu vähemmän kuin edellisessä versiossa, sille ei ole ollut päählöllä juuri vielä aikaakaan ja tärkein tajuaminen, mikä oli tuotava esiin, tapahtuu lähes viimeisillä riveillä. Ehkä liian myöhään. Tekstissä sitä ei ehdi prosessoida. Sekin tuntuu tyhmältä. Haluan jättää tilaa, sekä päählölle että lukijalle, mutta nyt vähän häiritsee. Ehkä saisin siihen vielä jotain väliin, mutta se vaatii pohdintaa. Ehkä muutaman päivän avaamatta tiedostoa (joka on minulle tässä vaiheessa aina äärimmäisen haastavaa). Jokin ei ole vielä loksahtanut paikoilleen.

Suurin pelko, mikä tällä hetkellä on tuon uuden lopun suhteen on ehkä se, etten tiedä, avasinko nyt mitään. Annoin vihjeitä vihjeiden perään, jotain kirjoitin auki, mutta lopetinko nyt oikeastaan mitään? Onko tämä edes lopetus vai taas vain pala keskeltä? Olen ehkä tottunut liikaa summaamiseen ja siihen karseaan selittelysyndroomaan. En tiedä, avasinko nyt oikein mitään vai tuntuuko se vain siltä, kun lopetus on uusi ja itsellekin vielä vähän vieras. Osa vihjeistä on sukua edellisversion vihjeille, mutta ilman alleviivauksia ja korostustusseja. Eri sanoinkin. Sävy on eri. Myös henkilöhahmojen suhtautumisessa tilanteisiin on eroa, joka on tällä kertaa minusta kyllä vain plussa. Ei samanlaista draamaa, mutta aidompi ja sehän oli se, mitä hain (ja mitä hoin edellisessäkin postauksessa).

Ehkäpä tästä vetäydyn pohdiskelemaan. Tätä "odotteluvaihetta" on vaikea sietää, haluaisin tehdä heti, koko ajan, naputtaa, pyyhkiä, korjata. Mutta hetkeksi pitäisi pysähtyä.


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Addiktion loppuratkaisu (editeditedit) vol 4

Heips!
Uusiksi menee.

Heti aluksi on todettava, että ei, Robustokselta ei ole vielä kuulunut vastausta. Tämä on täysin omin päin oivallettu, vanhaan ratkaisuun kyllästytty, raivostuttu ja tartuttu taas tiedostoon.

Kyseessä siis Addiktion loppukliimaksi/loppuratkaisu. Loppu on tuottanut minulle paljon ongelmia, tämä, mitä nyt naputtelen, on neljäs kokonainen rewrite sen suhteen. Ja tällä kertaa rajummin muutoksin - tapahtumia, tapoja, suhtautumisia ja sisältöä on nyt muutettu radikaalimmin. Ihan alkuperäinen lopetus vuonna 2013 oli toivoton ja äärimmäisen synkkä, eikä todellakaan palvellut käsikirjoitusta, eikä sanomaa (toisin sanoen olin äärimmäisen hukassa). Versio 2 oli taas tämän vastakohta: varsinainen Disney-lopetus verrattuna edelliseen.
Versio 3 on se, minkä kanssa olen kiertänyt viimeisimmän kustantamokierroksen (ja mikä valitettavasti tällä hetkellä on myös Robustoksella). Olin siihen pitkään tyytyväinen, se tuntui oikealta - tai ainakin aika oikealta. Heräsin kuitenkin muutama päivä sitten vihdoin siihen, että ei. Tämä ei nyt käy päinsä.

Mistä sitten on kysymys?

Tiesin olevani hyvin synkkyyshakuinen ja draamahakuinen kirjoittaja. Haen äärimmäisyyksiä, draamaa ja synkkyyttä vaikka väkisin. Mitä mustempaa ja hirveämpää, sen parempi. Kuvittelin edellisen loppukliimaksin, päählön päätöksen ja tekotavan palvelevan käsikirjoitustani ja istuvan siihen, ollaanhan syvissä vesissä koko tarinan ajan.
Mutta kun ei.
Heräsin siihen, että tämä sama ongelma saattaa koskea useampaakin käsikirjoitustani. Samasta syystä jumitin Merenpojan kanssa - hain väkisin niitä kaikkein mustimpia sävyjä, mutta loppujen lopuksi ne eivät olleet täysin sitä, mitä tarina vaatisi - mitä se tarvitsisi syntyäkseen ja elääkseen.

Kokeilun alla siis Addiktion lopetus vol. 4.
Toiseksi viimeinen sekä viimeinen luku menevät kumpikin uusiksi (toki istutusta ja pienempiä muutoksia luvassa aikaisempiinkin lukuihin).

Yritin epätoivoisesti välttää kliseitä kaikin keinoin, se oli yksi syy, miksi pitäydyin niin pitkään alkuperäisessä lopetuksessa ja vain tuunailin sitä pitkin matkaa. Tällä kertaa se menee kuitenkin kokonaan vaihtoon. Tiedän tapauksen, josta sain koko idean aikaisempaan lopetukseen, mutta ehkä proosassa ja ehkä juuri tässä käsikirjoituksessa se ei ole se uskottavin ja istuvin ratkaisu. Toki se lunastaisi erään toisen asian, mutta sen voi tehdä muutenkin. Tämä ratkaisu ei nyt palvele sitä, mitä tarinalla täytyisi sanoa. Mitä vasta tajusin haluavani, mitä ehkä koko ajan hain, mutta mihin en itsekään täysin uskonut enkä osannut seistä sanojeni takana (ihmisenä, kirjoittajana ehkä, mutten ihmisenä).
Vaihdoin hyvinkin kliseiseen ratkaisuun, tai ehkei kliseiseen, mutta tavanomaiseen. Pohja ei välttämättä ole huono, sillä sitä voi tuunata ja lähestyä eri tavoin - sen voi ratkaista eri tavoin. Siihen voi ottaa kantaa, sitä voi kommentoida, henkilöhahmot voivat suhtautua siihen erilaisin keinoin. Tässä suhteessa klisee ei välttämättä ole huono, sillä mitä olen ammattilaisten kanssa keskustellut, päivystyksessäkin näkee joka viikko useamman, jonka asiakkuus johtuu tällaisesta. En voi väittää, etteikö asia olisi minullekin jollain tapaa tuttu.
Lisäksi luulen, että tämä muovaa käsikirjoitusta suuntaan, mitä siltä toivon.
Loppu ei tule olemaan Disney, muttei toivoton.
Edellisessä versiossa henkilöhahmot toipuivat tapahtumista ihmeen nopeasti, sitten oltiinkiin hiphei ja kaikki ok, ei se ole uskottavaa.
Myöskään päähenkilö ei tässä versiossa voi ehtiä järkeillä tapahtumia, ei vaan ehdi oppia virheistään eikä muustakaan (tässä versiossa ei tapahtumista ole kulunut yhtä paljoa aikaa), joten viimeinenkin luku menee uusiksi.

Kuitenkin, toivoa on. Myös päähenkilön suhteen. Aidosti, aidommin kuin edellisessä versiossa. Ja sitä kai haluan viestiä. Että on mahdollista vielä nousta.

En ole vielä saanut raakaversiotakaan lopetuksesta kirjoitettua, tänään n. 700 sanaa, mutta ainakin tällä hetkellä tämä versio tuntuu näistä neljästä aidoimmalta. Sitähän haen, realistisuutta, aitoutta. Sitä olen hakenut koko käsikirjoitukseen. Olisi sääli, jos menettäisin otteeni siitä loppuratkaisussa.

Kuva: Sanna Hagelberg

Nyt vain harmittaa, että Robustoksella on tuo edellinen versio. Heräsin hieman liian myöhään, mutta ehkä tajuaminen vaati taas yhden hylsykierroksen. Parhaimmassa tapauksessa voisin vielä keskustella loppuratkaisusta, jos saisin palautetta esimerkiksi siihen liittyen. Tai sitten vain kokeilen myöhemmin uudestaan, jos ei tule koko aiheen suhteen täysi torjuminen.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Baltic Herring -lyhytelokuvakilpailu vol. 2 + kustantamoasiaa

Hei!
"Osoite: Itämeri" (2018).

Tänään (= eilen) oli taas vuoro osallistua kansainväliseen Baltic Herringin -lyhytelokuvakilpailuun. Koottiin kolmen hengen työryhmä, kasattiin lyhytelokuva n. 1-2 päivässä kokonaisuudessaan (tiistaina kuvattiin lähes kaikki purkkiin, perjantaina oli deadline, välissä äänitettiin, editoitiin jne). Viime vuoden finalistit, minä mukaan lukien, löytyvät vielä Baltic Herringin kilpailusivulta (Vellamon tytär -fiktio pääsi non-professionals -kategorian finaaliin, vaikka sekin tehtiin n. viikossa ja nollabudjetilla!). Nyt oli todellakin kiire ja parantamisen varaa olisi ollut, olisimme pystyneet huomattavasti parempaan, jos aikaa pallotella ideoita ja kuvata matskut useammalla kuin yhdellä otolla olisi ollut, mutta aikapaine toisaalta sai aikaan jotain hassuakin - ainakin todistettiin itsellemme, että tämäkin on mahdollista!

Tällä kertaa ideoimme yhdessä, emme edes kirjoittaneet varsinaista käsikirjoitusta, vaan läksimme suoraan kuvaamaan. Itse pyörin lähinnä kameran edessä, muu porukka hoiti taustahommat. Jos haluaa, valmiin tuotoksen voi kurkata tästä: Osoite: Itämeri.

Lohdutti kyllä kirjoitusjumia, sai tehdä jotain luovaa ja valmistakin tuli. Kilpailu sinänsä myös oli hauska ajatus, vaikkemme Silakka-Oscaria odotakaan.

Loppuun vähän kustantamouutisia: Robustokselta on todennäköisesti tulossa muutaman viikon sisään kommenttia Addiktiosta. Sivuilla mainittu 5kk on kulunut, laitoin kohteliaan kysymyksen, onko käsikirjoitusta ehditty vielä kurkata (uudenvuoden aikaan käydystä keskustelusta rohkaistuneena uskaltauduin, sillä oikeasti odotan vastausta, esim. Tammelta en sitä koskaan saanut). Minulle vastattiinkin nopeasti, että kässäri on vielä luettavana ja jonkin aikaa tulisi vielä odottaa. Toivon kovasti sellaista kommenttia, ehkä kehitysehdotuksia, ainakin mainintaa, missä mättää, jos mättää ja mielellään jotain, mille voisin tehdä jotain ja tarttua taas editointiin. Pelkän aiheen tai tyylin vuoksi torppaus tuntuu ikävältä, kun sitä on aika nollapisteessä silti. Ylipäätään tästä kustantamosta on jäänyt hyvä mieli jo tässä vaiheessa, vaikkei käsikirjoituksesta kiinnostuttaisikaan. On tuntunut hyvältä, kun saa vaihteeksi vastauksia ja saa myös keskustella ilman automaattivastauksia (jotka aina sattuvat, vaikkei niistä voi päätellä oikeastaan mitään).

Palaillaan!