perjantai 14. joulukuuta 2018

Solmussa (Addiktio)

Moi!

Tänään avasin tiedoston. Korjasin monet virheet, mitä viikon sisällä ehdin päässä pyöritellä. Moni korjaantuikin kuin itsestään.
Jes, ajattelin. Sujuu.
Kunnes ei enää sujunutkaan...

Moni asia selkeni. Paranikin huomattavasti. Huomasin kuitenkin 2 isompaa ongelmaa: toinen liittyy erääseen henkilöhahmoon, josta on puhuttu kässärin aikana ja josta puhutaan, mutta kuka ei esiinny itse käsikirjoituksessa laisinkaan (muuta kuin muistoissa). Kyseessä ovat päähenkilön perhesuhteet ja ei, en ole "murhannut" tätä hahmoa. Mietinkin, ettei ratkaisuni ole ehkä tarpeeksi hyvin perusteltu, ettei se ole realistinen. Yritin tuoda henkilöhahmoa aavistuksen tekstiin, pienissä määrin, mutta nekään eivät oikein loksahtaneet kohdilleen. Ne ovat ok, mutta tuntuvat ainakin tänään vähän tekemällä tehdyiltä. Pohdin jopa henkilön murhaamista (ennen tarinan alkua). Olisi huomattavasti helpompi ratkaisu, mutta sitten menisi aikamoisiksi murhabileiksi koko teksti - varmaan.
Sekään ei tunnu olevan ratkaisu, että henkilöhahmolle antaisi paljon enemmän tilaa käsikirjoitukseen. Se todennäköisesti pilaisi monta asiaa ja veisi tekstiä suuntaan, johon en sitä juuri nyt halua viedä. Tätä on mietittävä.

Toinen ongelma liittyy lopetukseen.
Pidän edelleen uudesta lopetuksestani, olen ehdottomasti sen puolella. Palasin kuitenkin eräiden henkilöiden välisessä suhteessa vanhaan lopetukseen päin. Uuden lopetuksen toivo, mitä annoin, ei tuntunut realistiselta. Toivoin sitä itse lukijana koko käsikirjoituksen ajan, hurrasin, kun annoin vihjeitä tähän suuntaan (vaikka loppu jäikin sen suhteen auki, vihjeitä toiseen suuntaan oli). Minua kuitenkin kesästä asti kiusasi tämä asia, ei varsinaisesti kunnolla tökkinyt, mutta olen ehtinyt miettiä koko kässäriä yltä ja alta ja päältä ja välistä sen uskottavuuden osalta. Tänään sitten testasin, poistin toiveikkaat vihjeet pitkin kässäriä, ja lunastin sen, mitä tässä uudessa "vihjeettömässä" versiossa lupaan.
Ja ei hemmetti, kun tuli paha olo.
Minulle olisi kirjoittajana ja ihmisenäkin ihan ok, jos liikaa toivoa ei olisi ilmassa henkilöiden välisen suhteen suhteen. Se ei häiritsisi minua, hyväksyisin sen kyllä, sillä edellinen versioni kallistui enemmän tähän suuntaan. Pahinta minulle oli kirjoittaa (ja lukea) turhasta toivosta. Siitä, kuinka henkilöni ei edes käsikirjoituksen viimeisellä rivillä tajua toivovansa jotain, mitä tuskin tulee tapahtumaan. Se, kun vastapuoli antaa selvät vihjeet, mutta toinen ei osaa lukea niitä. Turha toivo. Turha toivo on mielestäni yksi kamalimpia asioita, varsinkin se, kun sitä ei vielä tajua.
Tässä painin nyt kunnon ristiriidassa. Mikä on oikein minulle, mikä on oikein henkilöille, mikä on oikein tarinalle, mikä on oikein lukijoille.

Lunastan mielestäni sen, mitä lupaan. Ja toivoa on kyllä muuten, ainakin vähän, joidenkin asioiden osalta. Mutta aiheuttaako nykyinen lopetus katharsiksen? Aiheuttaako sen, että kirja viskataan seinään? En ole tästä vielä selvillä. Täytyisi lepuuttaa, täytyisi luetuttaa ihmisillä. Suunnitelmissa oli ensi viikko käyttää aika pitkälti editointiin, mutten tiedä, voinko sittenkään koskea käsikirjoitukseen. Osa jutuista, jotka luulin ratkoneeni ja joita muutin tänään - en tiedä, onko se sittenkään oikea suunta. Täytyisi vielä tunnustella, mutta näistä tunnereaktioista menin sen verran lukkoon, että nyt en tiedä, mitä teen. En yleensä hätkähdä synkistä jutuista, karuistakaan, oikeastaan nautin niistä eniten, mutta tämä miljoonaan kertaan mainitsemani "turha toivo" on asia, jota en ilmeisestikään sulata. Se on hyvin hankala kestää. Murhat, kivut, kuolemat, kiusaamiset, synkät taustat, ilkeys, moraalia vastaan toimiminen... ei ongelmaa kokea fiktiossa. Mutta tässä tuli joku oma raja vastaan. Monestihan turhaa toivoa ovat tarinat täynnä, asiat kääntyvät päälaelleen, niistä selvitään tai ei selvitä, mutta jotenkin tämä lopetus ja se, ettei edes viimeisellä rivillä heilauteta asioita siihen, että tapahtuisikin tajuamista, oli kova pala.

Pohdintaa, pohdintaa. Taidan tarvita taas editointiapua.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Pohdintatauko (Addiktio)

Hejsan!
Fiilis, kun aivot alkaa raksuttaa, vaikka yrität pitää editointitaukoa.

Oon nyt ansiokkaasti pitänyt "editointitaukoa" (jättänyt kässärin lepäämään) lähes viikon. Mulla alkaa ohjauksesta torstaina loma, lupasin itselleni, että viikonloppuna saa avata kässäritiedoston. Katsotaan...

Aivot alkoi tosissaan raksuttaa ja tehdä duunia mun puolesta. Nyt, kun annoin luvan itselleni jättää kässärin hetkeksi lepäämään, ilman paniikkia siitä, että ongelmat tulisi ratkaista viidessä sekunnissa, niin koko ajan tuolla aivoissa tapahtuu! Keksin ja löysin kässäriä vilkuilematta jo vaikka mitä "isompaa" korjattavaa, lähinnä jotain miljöökorjauksia, matka-aikojen tarkistusta (realismissa oleellista, varsinkin, kun oon sijoittanut Addiktion tapahtumat tiettyyn paikkaan ja päählön mielessäni tiettyyn kouluun, kävi ilmi eräs ongelma, minkä olin hienosti skipannut tähän saakka, mutta on lukujen leikkausten vuoksi onneksi helposti korjattavissa), muutamien pidempien toimintakuvausten viilausta, erään ihmissuhteen tuomista eri valossa tekstiin, repliikkien sävyjen muutosta... Oon todellakin ilta-/yöihminen, se on tullut tässä viikon sisällä huomattua. Yritän mennä "ajoissa" nukkumaan, mutta vierähtäähän siinä helposti sellainen tunti ennen nukahtamista, kun kirjaa kaiken ylös, mitä aivosolut alkaa ratkoa. Ja oon onneksi todellakin saanut ratkottua niitä ongelmia, nopeastikin, ilman, että oon edes yrittänyt miettiä tai pohdiskella niitä. Se paine ratkaista kaikki on kadonnut. Tilalla on mystinen luottamus siihen, että nyt onnistuu ja sujuu, mikä on mulle editoidessa täysin vierasta. Oon niitä editoijia, jotka hermostuu siinä vaiheessa, kun minuutin sisällä ei ole ilmestynyt ratkaisua jokaiseen kässärin ongelmaan. Siitä seuraa paniikki ja pelko, että mitäs jos en koskaan keksi tai osaa ratkaista näitä juttuja, siitä lisää stressiä ja painetta, joka todella lukkiuttaa ajattelun ja hankaloittaa ongelmanratkaisua huomattavasti.
Nyt sitä ei ole. Olen antanut luvan itselleni olla miettimättä, keskittyä vuoden viimeisiin työpajoihin ja kappas, järjestyy, järjestyy. Voi, kun editointi aina sujuisi näin.

Nyt taas täytyy todella tehdä töitä sen eteen, etten avaa Addiktion uusimman version tiedostoa. Halu, into, tarve korjata kaikki saman tien on valtava. Haluan kuitenkin hoitaa työjutut kunnialla loppuun tämän vuoden osalta ja antaa itselleni luvan sukeltaa kässäriin vaikka koko viikonlopuksi sitten, kun on kunnolla aikaa. Ja haluaisin vielä hetken nauttia tästä, kun ratkaisut vaan poksahtelevat ja ilmestyvät kuin tyhjästä. Jos vaikka kässäritiedoston avatessa tarvitsisi enää vain korjata ne tekstiin, eikä tehdä pohdintatyötä hetkeen.

Päätin, että vien Addiktion vielä arvioitavaksi myös kirjoituskurssille, jota käyn nyt. Tammikuun alussa on seuraava kerta ja oma kässäri olisi läpikäyntivuorossa. Suunnitelmissa oli editoida kurssilla Kun mä kuolen -kässäriä, mutten ole koskenut siihen kuukausiin. Kun tein Addiktiolle tämän superremontin (moneskohan se taas oli), opin editoinnista ja kirjoittamisesta ja kaikesta taas niin hirveästi (monen vuoden opit loksahteli kohdilleen), että tuolle raakaversiollekin on luvassa todennäköisesti isompi remontti ennen kuin pääsen edes jatkamaan sen kanssa.
Toivottavasti kurssilta tarttuisi mukaan vielä palautetta, minkä varassa korjailla, ennen kuin testaan vielä yhtä palautetahoa. Näiden kierrosten jälkeen olisi todennäköisesti suunnitelmissa (jälleen kerran) uusi kustantamorundi, mutta katsotaan nyt, kuinka isoa remonttia palautteiden perusteella tulee vielä duunata, ennen kuin sen aika sitten on.

Kärsimättömänä ihmisenä kurkkailin taas kustantamoiden sivuja eilen illalla, lähetysohjeet ovat pysyneet melko lailla samoina, osaan monen isomman kustantamon ohjeet jo ulkoa (eivät ne hirveästi poikkea toisistaan, tiedostomuototoiveet tai toiveet paperiversiosta lähinnä). Sormet syyhyäisi jo lähetä-nappulalle, mutta jumalauta, nyt pitää todella viilata niin tappiin asti kuin ikinä, kun vihdoin opin taas jotain. Tällä kierroksella en suostu enää siihen, että jokaisesta talosta tipahtaa hylsy. Se saa nyt loppua.

torstai 6. joulukuuta 2018

Toka tiivistys- ja remonttikierros käyty (Addiktio)!

Mooooi!
Tadaa. Melkein sata liuskaa pisimmästä versiosta pudonnut pois.

Flunssa jonkun verran jarrutti tätä kierrosta, vieläkin pienessä flunssassa postailen. Muutaman päivän olin kokonaan koskematta kässäriin, mutta aivot raksutti ja tulihan se uniinkin. Tällä kierroksella isoin homma oli remontoida alku, mitä tein jo viime viikolla. Sitten vähän miljöökuvausta ja kerrontaa lisää väleihin, typojen korjailua, aikajanan fiksailua (pidensin aikaväliä, olin ensin ajatellut asioiden tapahtuvan pienemmällä välillä, mutta se ei istunut enää) jne.
Istutusten lunastusta. Muutaman kohtauksen tarkempaa korjailua. Sen sellaista.

Nyt liuskoja on kässärissä sellaiset 211. Ei se edelleenkään lyhyimmästä päästä ole, mutten ole varma, paljonko pystyy enää tiivistämään.

Miljöökuvausta on edelleen niukasti. Yritin sitä lisäillä, mutta pyrin myös ottamaan kaiken turhan pois. Lauseita, sanoja, virkkeitä putosi edelleen matkasta. Yritän jättää vain oleellisen, tarpeellisen. Elokuisessa palautteessa pohdittiin koulun osuutta. Pyrin sitä lisäämään, rakentamaan tarkempaa kaarta, mutta senkin osuus on edelleen aika pieni. Voisi olla hyvä antaa sille enemmän tilaa, mutten tiedä, miten tähän tiiviiseen pakettiin se istuu, sillä päähenkilöni ei koulussa loppujen lopuksi kauheasti aikaa vietä (vaikka olisi ehkä syytä). Mutta jätän pohdintaan.

Myös ensimmäisen luvun loppu mietityttää. Haluaisin siihen paremman odotuksen tulevaan, en ole vielä keksinyt. Ehkä on hyvä jättää kässäri hetkeksi lepäämään ja lukea myöhemmin taas toivottavasti uusin silmin läpi.

Taidan jatkaa Linnan juhlien tuijottelua, olihan telkkari päällä tässä editoidessakin.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Addiktion fiksailu vol. mikä liene

Moij!
Editoinnin vaiheet.
Kuvat: Thua Aalto

Huhhuh. Alkupuoli fiksattu. Rakennettu uusiksi, heitelty kokonaisia lukuja roskiin. Nyt tapahtuu.
Toki kässäri täytyy käydä vielä useamman kerran läpi. Miljöökuvausta, sisäistä kerrontaa pitää vielä lisäillä ja paikkailla. Teksti täytyy tasapainottaa, lunastaa kaikki uudetkin istutukset, sävyä korjailla.
Mutta tosiaan. Edelleen sujuu.

Eilen kirjoitinkin Facebookiin, kun sain kunnon ahaa-elämyksen. Voisin lainata sitä tähän:

"Taisin löytää torppauksien syyt. Ei niillä niin väliä. Ongelma ei ehkä ollut niin syvällä kuin luulin. Tarvitsin vain tökkäyksen oikeaan suuntaan. Sain sen (elokuussa, mutta vaati pidemmän epätoivossa kierimisen ja pohdintatauon). Ja äkkiä aivoissa alkoi loksahdella vauhdilla, palaset löysää paikkojaan, lähes kuuden vuoden kässärin pyöritys, 4 vuoden kirjoittamisen opiskelu, tuhat editointikierrosta, kompastelut, virheet, hylsypinot, opit, joita en ollut täysin sisäistänyt...

Nyt aivoissa räjähti! 

Rakenne löytyy. Kieli uudistettu. Kerronta. Osin sisältö. Vetelä alku uuteen kondikseen (ja samalla koko kässäri). Monet alun luvuista olivat dramaturgisesti "oikeaoppisia", koska olin ne korjannut, opetellut keinoja, mutta vaikka luulin, en ollut keskittynyt SISÄISEEN. Luulin tarvitsevani montaakin asiaa, kohtaa, lausetta, kohtausta...ei.

Kuitenkin tarvitsin kaikki editoinnin, pohdinnan, kiukuttelun, itkun, kirjoitusmanian vaiheet. Jokaikisen."

Jep! Jonkinlainen valaistuminen tapahtui. Olen oikeastaan tehnyt valtaviakin muutoksia kässäriin, vaikka pohja, idea, sanoma, tematiikka ja juonikin on pysynyt samana. Remontoin koko kerronnan, osin myös sisällön, tyylin. Alku rakentui, napsahteli paikoilleen. Nyt täytyy tasapainottaa lopputeksti. Muutaman asian lisäsin, vaikka paljon myös poistin. Ne täytyy pistää kondikseen.

Voi olla, että pian on taas kustantamokierroksen aika. Ensin ajattelin kuitenkin luetuttaa läpi muutamallakin taholla, pyytää palautetta uudesta versiosta, jos löytyykin isompaa korjattavaa. Välissä täytyisi kuitenkin muistaa taas pysähtyä. Sulatella ja pohtia. Ei lempivaiheitani, mutta ehdottomasti tarpeellinen.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Sanataiteen Päivät (+ Addiktion strippauskierros nro 1 purkissa!)

Hejj!
Sanataiteen Päivät Oriveden Opistolla (nykyisin Ahlmanilla) antoi paljon pohdittavaa.
Kuva: Thua Aalto

Kävin viikonloppuna ensimmäistä kertaa Sanataiteen Päivillä! En ollut aikaisemmin huomannut tapahtumaa, mutta nopeasti kävi ilmi, että lähes kaikki ohjelma oli kohdennettu sanataiteen ohjaajille, joten ei ihmekään.
Perjantaina ohjelmassa oli yliopistojuttuja. Sanataiteen tutkijoiden ja Jyväskylän yliopiston opiskelijoiden esityksiä. Kiinnostavia juttuja niin Minna Canthista, Hugo Hörtsänästä kuin dialogin tutkimisesta ja tv-käsikirjoittamisesta.
Lauantaina starttasivat itse Sanataiteen Päivät. Avauspuheen piti Siri Kolu, ihanaa, inspiroivaa hakukonerunoutta sanoista.

Paneelissa vasemmalta oikealle: Anna Elina Isoaro, Aleksis Salusjärvi, Daniil Kozlov, Siri Kolu.

Jo ensimmäinen paneeli herätti innostusta, kysymyksiä, pohdintaa. Keskustelussa puhuttiin kirjoittamisesta, ohjaamisesta ja lukemisesta. Mainittiin esimerkiksi, että on tärkeää, että on kaikenlaista kirjallisuutta. Lukiessa itselle (ja varmasti monelle muullekin) on tärkeää jollain tasolla tunnistaa itsensä kirjoista. Samaistua jollain tasolla. Nuorille tietynlainen samaistuminen voi olla ensiarvoisen tärkeää. Että löytyisi mahdollisimman laajan skaalan kirjallisuutta erilaisille ihmisille. Löysin lisää syitä, miksi tuntuu, että Addiktio on tärkeä saada kansiin.

Niina Hakalahti paneutui enemmän ohjaamiseen. Hänen esityksestään sai tarkkojakin vinkkejä, miten pitää paketti kasassa ja mitkä asiat ohjaamisessa ovat tärkeitä, mitä varsinkin tulee ottaa huomioon. Näin alkutaipaleella ohjaamisen kanssa olevana sain tästäkin paljon.

Varjoteatterin alkeita Katja Kähkösen nukketeatterityöpajassa.

Ohjelmassa oli lauantaina myös erilaisia työpajoja! Itse kävin kahdessa. Sekä Harri István Mäen improvisaatiotyöpajassa (ei ole valitettavasti kuvia) että Katja Kähkösen nukketeatterityöpajassa. Pääsin improvisoimaan, etsimään lisää työkaluja kirjoittamisen ja teatterin keinojen yhdistämiseen (olen pitkään haaveillut pitäväni joskus kurssin, missä yhdistää näitä kahta taiteenlajia).
Nukketeatterityöpaja innosti myös kovasti! Kävimme varjoteatterin alkeita ja esineteatteria. Ajattelin hyödyntää juttuja varsinkin omissa teatterityöpajoissani päivätöissäni, yksi työpareistani on opiskellut myös nukketeatteria, nyt minullakin on edes pientä hajua siitä, mitä kaikkea on mahdollista (ja miten) tehdä.

Katja Kähkösen nukke. 
Tutustuimme ensin nukkeihin, etsimme nille tapoja liikkua, 
ilmaista erilaisia tunnetiloja ja löysimme niille myös äänet.

Sunnuntaina painopiste oli enemmän omassa kirjoittamisessa ja kirjailijuudessa. Jyrki Vainonen luennoi kirjailijuudesta (myös ohjaamisesta), kritiikin ja palautteen vastaanoton opettelusta ja vaikutuksista tekijään.

Harri István Mäki ja Jyrki Vainonen.

Harri István Mäki päätti tapahtuman teatterin, varsinkin näyttelijäntyön ja kirjailijuuden yhtäläisyyksistä ja keinojen hyödyntämisestä henkilöhahmojen rakentamisessa. Olen itsekin ollut pitkään sitä mieltä, että näytteleminen ja kirjoittaminen ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan. Ehkä siksi rakastan molempia.

Sanataiteen Päivät oli ihana kokemus, antoisa, ajatuksia herättävä ja sain ihan hirvittävästi puhtia myös omaan tekemiseen! Toivottavasti tapahtuma jatkuu tulevaisuudessakin.

Sitten vähän Addiktio-asiaa...

Ensimmäinen tiivistyskierros käyty!

Sain viime yönä ensimmäisen tiivistyskierroksen loppuun. Pisimmillään kässäri oli lähes 300-liuskainen, nyt se on vähän päälle 200 liuskaa. Kekkasin kunnolla, miten tiivistää vasta vähän alun jälkeen, joten alkupuoli on käytävä läpi uudestaan rankemmalla kädellä.
Myös muoto alkoi löytyä.
Kirjoitin väleihin jo tällä kierroksella vähän uutta materiaalia, mutta aion alun pistää aika uusiksi. Ensimmäisen luvun heitin äsken "roskiin" (säästin toiseen tiedostoon) ja korvasin uudella, selkeämmällä luvulla. Vanhassa ensimmäisessä luvussa oli jännittävä tilanne, mutta se ei enää palvellut kokonaisuutta. Tärkeän infon saan siitä mukaan toisellakin tavalla.
Sain myös jo tällä kierroksella tarkennettua muutamaa asiaa, mistä Robustoksen palautteessa mainittiin. Mielestäni onnistuin aika hyvin, sain perusteltua juttuja kunnolla ja ymmärsin itsekin jotain lisää.

Alan löytää tarkempaa kaarta. Päähenkilön kehityskaarta pyydettiin selventämään, luulen, että nyt tuolla pääkopassa alkaa tapahtua.
Muutama ongelma kuitenkin on.
Tiivistin alusta ja keskivaiheilta rankasti. Teksti on aikamoista tykitystä. Juurikaan turhaa ei ole. Miljöökuvaus jäi jalkoihin (sitä tulee paikkailla seuraavalla kierroksella), myös päähenkilön sisäinen pohdinta jäi vähäiseksi. Draamapuolen elementit kuultavat vahvasti läpi. Kuitenkin viimeiset luvut pysyivät melko hyvin kasassa, siellä ei paljoa ollutkaan tiivistettävää (tai en sitä löytänyt, vielä). Oli enemmän kelailua, enemmän miljöökuvaustakin. Tämä täytyisi tasapainottaa (loppu pysyi nyt samana, sinä uusimpana) jotenkin. Heti alkoi stressata, panikointia ilmassa, mutta yritän luottaa siihen, että se tasapaino löytyy.

Jotain hyvää kuitenkin: alan todellakin päästä selittelystä! Olen saanut positiivista palautetta töissäkin teksteistäni siitä, etten selittele mitään. Nyt se on lentänyt 99% roskiin myös Addiktiosta (se 99%, minkä tunnistin tällä kierroksella). Pelottaa jo vähän, onko roskiin lentänyt liikaa. Olisiko jotain täsmennystä kaivattu paikoin. Meinaa taas sokeus vaivata, mutta eiköhän ne linssit saa taas putsattua, kun pitää hetken tauon. Jälleen kerran.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Editointi-innostus (Addiktion strippauskierros osa 4)

Moi!
Se fiilis, kun taas innostut editoinnista.

Huhhuh. Nyt mennään puolessa välissä Addiktion tiivistyskierrosta (liuskoja on lentänyt roskakoppaan yli 50 pisimmästä versiosta!). Olen koko viikonlopun ollut täysin editointihuuruissa. Tuuletin välissä päätä muutamalla kävelylenkillä, saunaankin ehdin, mutta editointi jatkui aika tasaisesti pitkin päiviä.
Alkaa sujua. Alkaa sujua.
Toki huomasin muutaman ongelman. En ole tyytyväinen nykyiseen kerrontaan, olenkin heittänyt sieltä monta kokonaista, mielestäni turhaa kappaletta roskiin. Sen lisäksi olen typistänyt ja yksinkertaistanut lauseita roimasti, mutta huomaan, että Addiktiosta on taas tulossa hyvin dialogipainotteinen romaani. Seuraavalla kierroksella miljöökuvausta ja sisäisen monologin osuutta tulee ehkä paikkailla, mutta se on tosiaan sitten seuraavan kierroksen ongelma.

Minut on vallannut taas editointi-innostus. Sain jostain kummallista toivoa, uskoa ja luottamusta. En tarkalleen tiedä mitä tapahtui, mutta taas on virtaa. Into palasi. Ehdin useamman kuukauden taas kieriä epätoivossa, peloissa, paniikissa. Väsymyksessä. Kyllästymisessä. Luovuttamisfiiliksissä. Kirjoittaminen, luultavasti kaikki taide, on ainakin omalla kohdalla sekin aikamoista vuoristorataa: onnistumisista epäonnistumisiin, toivosta epätoivoon, kirjoitusmaniasta masennukseen. Toivosta täydellisiin luovuttamisfiiliksiin. Se täytyy todennäköisesti vain oppia kestämään.
Ehdin jo pohtia kaikenlaisia skenaarioita aina siihen saakka, että luovuttaisin taas koko kirjoittamisen suhteen. Ettei minusta koskaan tule julkaissutta kirjailijaa. Ettei minusta vain ole siihen. Etten pysty kirjoittamaan julkaisukelpoista romaania, ei siksi, etten oppisi vaan siksi, etten osaa edes ajatella oikein. Ettei aivotoiminta riitä tällaiseen suoritukseen. Velloin epätoivossa oikein kunnolla. Olin kyllästynyt yrittämiseen ja epäonnistumiseen vuosi vuoden jälkeen. Tuntui, ettei mikään taas etene. Lukiossa minulla oli tavoite, että valmistuessani olen myös esikoiskirjailija. Siitä on seitsemän vuotta. Olen seitsemän vuotta myöhässä tästä itselleni asettamastani aikataulusta.
Tuntui, että vuodet vierivät, mutta pysyn joko paikoillani tai liu'un jopa taaksepäin. Kauemmas tavoitteistani. Kukaan tuskin voi väittää, etten ole yrittänyt. En ole sitä tyyppiä, että jättäisin asioita huomiseen. En siedä sitä, että asioita on tekemättä, en hetkeäkään ja haluankin saada kaikki valmiiksi saman tien. Kärsivällisyyttä senkin suhteen on tullut opetella kirjoittamisen kanssa. Et voi editoida romaania valmiiksi viidessätoista minuutissa. Onneksi siitä ajatuksesta olen vähän päässyt.

Epätoivossa vellomisesta huolimatta kirjoittaminen on edelleen minusta palkitsevaa. Olen valmis maksamaan sen hinnan hyvistä fiiliksistä. Usein pudotaan syvään kuiluun ja itketään lattialla silmät päästä, mutta onneksi on toinen puoli. Se puoli, kun kaikki on taas ihanaa, pompit pitkin seiniä ja koko keho tärisee, kun editointieuforia iskee (tai olet juonut liikaa kahvia). Kun saat solmuja auki. Kun keksit ratkaisuja. Kun onnistut kirjoittamaan niin hauskaa dialogia, että vatsalihakset kipeytyvät nauramisesta (vaikkei ketään muuta naurattaisi, niin sekin on palkitsevaa, että itse edes nauraa). Kun et muista syödä tai nukkua, kun käsikirjoitus vie mukanaan. Kun tajuat vihdoin, mistä on kysymys. Ja tietysti se, että saat sanoja paperille ja luot tyhjästä jotain todella hienoa. Tarinan. Taidetta.
Ja se, että olet siihen oikeasti tyytyväinen.

Nyt vaan viikinkiraivolla, miekat ja kirveet ojossa eteenpäin! Tästä on hyvä jatkaa.
Viikonloppuna piipahdan Tampereella Sanataiteen päivillä hankkimassa lisäoppia sanataideohjaukseen ja mahdollisesti myös inspistä editointiin, kuka tietää. Huomenna tiedossa taas ohjailupäivä, nyt on kunnolla virtaa innostaa muitakin kirjoittajia!

lauantai 17. marraskuuta 2018

Addiktion strippauskierros osa 3

Heijjj!
Tsempparimato editointiin!

Tässä hurahtikin tovi viime postauksesta. Olen enimmäkseen keskittynyt sanataideohjaamiseen (sekä hieman improvisaation ohjailuun), sen kanssa olen päässyt kivasti vauhtiin! Ryhmäläisiä tupsahtelee työpajoihin koko ajan lisää ja vaikka ryhmät ovat avoimia, käy ryhmissä säännöllisesti myös samoja ihmisiä ja kotiin lähdetään hymyssä suin. Työpajoista on tullut ihanaa palautetta ja vertaisohjaajana saan myös itse osallistua harjoitteiden tekemiseen, mikä on ihanaa varsinkin, kun editointi on jäänyt vähemmälle. Pysyy kirjoitustouchi jotenkin ja saa myös ideoita pidempiin proggiksiin. Myös teatterin puolella ryhmämme näytelmään on ilmestynyt materiaalia (toimin yhtenä käsikirjoittajista), yllättävänkin toimivaa. Paljon juttuja käynnissä, joten omat proggistelut on jääneet vähän vähemmälle, mutta yritän nyt kiriä niitäkin vähän kiinni.

Teatterissa käsikirjoituspuuhissa.

Ja niin, se lepo. Olen yrittänyt harjoitella lepäämistä, sellaista oikean vapaa-ajan pitämistä. Koen sen yllättävän haastavaksi, vaikka siihen olisi todellakin lupa. Aina olisi tehtävä jotain, saatava paljon aikaan. Ja kun ei edes malttaisi, vaikka jo väsyttäisi. Intoa on enemmän kuin mitä keho voi edes pitää sisällään, se purskahtelee ja vyöryy yli. Mutta olen oppinut vähän sitäkin. En ole pitänyt vapaaehtoisesti taukoa esimerkiksi käsikirjoitusten editoinnista moneen vuoteen. Vapaaehtoisella tarkoitan sitä, jos käsikirjoituksen työstäminen ei ole jumittanut ja en ole ollut täysin siinä tilassa, etten tiedä, mitä kuuluisi seuraavaksi tehdä. Olen pitänyt vain ns. "pakkolomia", eli hakannut päätä näppäimistöön, kun ei suju, mutta koko ajan kuitenkin ajatellut käsikirjoituksia ja kriiseillyt siitä, ettei etene. Onko se sitten lomaa, en tiedä.

Nyt kuitenkin olin koskematta Addiktioon useamman viikon. En juuri työstänyt muitakaan tekstejä. Ja sentään tiedän (tai kuvittelen tietäväni), mitä Addiktion kanssa tehdä. Tiivistyskierroshan on vielä pahasti kesken.
Olin aikaisemmin syksyllä ottanut tavoitteeksi, että olisin käynyt ensimmäisen tiivistyskierroksen jouluun mennessä läpi. Se on kuitenkin yllättävän aikaa vievää ja täytyy pohdiskella aina välillä, tulee kuitenkin niitä rakenteellisiakin ideoita mieleen. Tänään avasin pitkästä aikaa tiedoston, tiivistin pari lukua ja menen alle puolessa välissä. Olen käynyt n. 100 liuskaa läpi, puoliksi tiivistetty versio on sellaiset 250 liuskaa pitkä, 44 liuskaa on lentänyt pisimmästä versiosta jo roskiin ja siitäkin, jonka kanssa kävin kustantamokierrosta, on liuennut liuskoja 25. Se kuulostaa aika paljolta omiin korviin, mutta hyvä vain. Ja toki on mukaan tulossa vähän lisääkin materiaalia, ajatuksissa on rakentaa alkua vähän uudestaan Robustoksen palautteen perusteella ja selventää muutamaa juttua, lisätä pikkuisen koulun osuutta jne. Mutta alkupuolella todellakin oli tiivistämisen varaa. Itse asiassa mietin, tiivistäisinkö seuraavalla kerralla vielä vähän rankemmin. Katsotaan.

Ohjauspotretit.
Kuvat: Tarja Kinnunen

Tänään oli pakko avata tekstitiedosto. Kieriskelin jo hetken taas epätoivossa, mutta Facebookissa törmäsin eräässä ryhmässä keskusteluun rankemmista nuortenkirjoista. Haluttiin nimenomaan rankkoja, ei "perusnuortenkirjoja" (lainatakseni suoraan). Ensimmäinen ajatukseni oli, että voi, miksei Addiktio voi olla jo kansissa. Luulen, että se voisi hyvinkin sopia kaivattuun listaan. Itse luin yläasteikäisenä ja vielä lukiossakin hirveästi mm. elämäkertoja (näitä karumpia), kun en osannut etsiä "tarpeeksi kamalia" nuortenromaaneja. Nyt olen onneksi löytänyt muutamankin uuden suosikin, mutta vieläkin minulla on tunne, että niitä karumpia ei niin helpolla löydä. Tai sitten en vain osaa etsiä. Se on ehkä yksi syy, miksi rakastan kirjoittaa sellaisia. Kaikkihan me varmasti kirjoitamme sellaista, mitä haluaisimme itse lukea. Tässä on mielestäni pieni aukko. Haluaisin kantaa korteni kekoon tässä asiassa ja siksikin Addiktio tuntuu edelleen tärkeältä.

Otan mielelläni suosituksia vastaan niistä "rankoista" nuortenromaaneista! Suosikkilistallani ovat mm. Venla Saalon "Kirkkaalla liekillä" ja Terhi Rannelan "Taivaan tuuliin". Ja toki Christiane F:n "Huumeasema Zoo", mutta se menee taas tuohon elämäkertakategoriaan, eikä ehkä ole nuortenkirja.

Mutta nyt pohdiskelen Addiktiota vähän lisää.