lauantai 7. huhtikuuta 2012

Välitän

kirjoitettu 15.10.2010

Mä luulin, että se hylkäis mut. Vastoin kaikkia kuvitelmiani se ottikin mut syliinsä. Halasi ja piti musta tiukasti kiinni. Olin tukehtua, mutta se ei haitannut mua. Mikään ei enää haitannut mua. Mikään muu ei merkinnyt mulle mitään. Mun piti vain saada tuntea sen kehon lämpö omaani vasten ja tietää, että se välitti musta vielä. Että se rakastaa mua. Luulen, että se tiesi munkin pitävän sitä arvossa.


Halusin sanoa sille, että se oli tärkeintä mun elämässä. Etten olisi voinut elää ilman sitä. Mutta mä luulen, että se tiesi sen jo. Me ei tarvittu sanoja; sanotaanhan, että teot puhuu puolestaan.


Kyynel ilmestyi mun silmäkulmaan. Koin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani pidetty, rakastettu, toivottu. En tiedä mistä se johtui, sillä olin äsken tehnyt todella ilkeästi. Mutta silti oli joku ihminen, joka kykeni näkemään sen läpi, mun sisimpään. Että mä en oikeasti ollut niin paha. Että mä olin oikeasti ihan kiltti. Että mä en tarkoittanut sitä, mitä oli äsken tapahtunut. Se on aika ihmeellistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti