tiistai 8. toukokuuta 2012

Loppumattomia tuskanhuutoja


kirjoitettu 08.05.2012

KAIKEN KESKELLE JÄÄ IKÄVÄ

Mun paras ystäväni on lähellä kuolemaa. Lähellä Taivasta, lähellä elämän liekkien sammumista ja jatkamista pilvenreunalle. Mä haluaisin auttaa, haluaisin poistaa ystäväni tuskan, huuhtoa sen siihen kaiken hukuttavaan mereen, josta se on lähtöisinkin. Mä tahtoisin voida vaikuttaa päätökseen, joka on jo tehty. Mulla ei kuitenkaan ole siihen voimia, eikä taitoa. Yritystä on, turhautumiseen asti, mutta se ei ketään pelasta.
Mä tunnen sen tuskan luiden ytimissä asti, koska se on mulle ennestään tuttu. Tuska ja kuolema on vain vaihtanut viatonta ruumista, ottanut ystävästäni vallan. Ennen se pelotteli mua, järsi sisintäni ja tukehdutti henkihieveriin saakka. Se kuitenkin jätti mut eloon, eloon että saisin kokea tuskan uudestaan – jonkun toisen kautta. Jotta saisin kokea suurimman menetyksen, kaikkein raastavimman helvetin, saada rupisimman ja kipeimmän arven.
Menetys – sen kokeminen on ehkä kaikkein haastavinta, kun tietää, ettei toinen tule koskaan takaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti