sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Päämäärä (novelli)

Novelli silloisista tunteista ja elämän suurista kysymyksistä maustettuna masennuksen sumuverholla.
kirjoitettu 10.11.2010

Löytäisin elämäni tarkoituksen näillä minuuteilla. Olisin pian perillä. Näihin liikennevaloihin en enää pysähtyisi, vaikka ne ehtivät vilkkua jo keltaisina. Tähän mennessä olin pysähtynyt jokaikisiin valoihin tällä viidentoista minuutin matkalla. Itseasiassa olin aina pysähtynyt, kun minun niin oltiin odotettu tekevän. Toimin aina toisten tahdosta, toisten mukaan. Tällä kertaa minä ottaisin ohjat käsiini. Enää en odottaisi, en vaikka olisi pakko. Vihdoinkin toimisin.
Käänsin rattia vanhasta tottumuksesta vasemmalle ja pysäköin. Olin ollut täällä ennenkin.
Silloin minulla oli ollut Se Joku minun elämässäni. Joku, josta välitän. Joku, joka välittää minusta. Olimme usein tulleet tänne ihailemaan lempeitä, pikkuruisia aallonpoikasia ja niiden pehmeitä, leikkisiä vaahtopäitä. Olin aina pitänyt vedestä. Se oli minun elementtini. Uusi rakastajani. Pian olisin taas osa sitä. Siitähän kaikki alkoi, vedestä.

Kävelin kaiteen luo ja kosketin sitä. Hyväilin sitä hetken sormillani, ennen kuin tartuin siihen kunnolla. Silloin tuulenpyrähdys leikitteli hiuksillani. Aivan kuin se olisi tahtonut ärsyttää minua. Tavallaan pidin siitä, pidin haasteista. Edessäni oli tällä hetkellä yksi haaste, jonka olin ottanut vastaan ja se minun oli voitettava. Ja voittaisinkin, siitä olin täysin varma. Varmempi kuin olin ikinä ollut mistään. Tämän minä tunsin sydämessäni oikeaksi, puhtaaksi, vilpittömäksi valinnaksi.
Astuin lähemmäs kaidetta. En tohtinut vielä katsoa alas, vaan tähyilin horisonttiin. Takanani kuulin auton jos toisenkin ohittavan minut sen kummempia ajattelematta. Olin heille vain joku ihminen maailmassa. Tuntematon henkilö, joka oli tullut ihastelemaan maisemia. Sellainenhan minä olinkin. He olivat aivan oikeassa.

Taivas oli kirkkaan sininen, veden ja taivaan rajaa oli mahdoton erottaa. Aurinko paistoi. Oli tulossa kaunis päivä, moni ihminen tulisi nauttimaan tästä. He veisivät tyttärenpoikansa jäätelölle ja vaarinsa kävelylle. Ehkä he päättäisivät mennä piknikille, kuka tietää. Minäkin pidin auringosta, mutta pidin myös sateesta. Minusta säänvaihtelut ovat kauniita, kuin luonnon omaa taidetta.
Karistin ylimääräiset asiat mielestäni, sillä minulla oli selkeä päämäärä tänään. Nyt en haahuillut ympäri kaupunkia ja tuhlaillut rahojani turhuuksiin. En myöskään istunut yksin kotona miettimässä, josko koko maailma oli unohtanut minut. Tämän päivän olin suunnitellut tarkkaan ja ajoin pysyä päätöksessäni.
Lopulta uskaltauduin kurottamaan kaulaani kaiteen yli ja katsomaan alas. En ikinä ollut pelännyt korkeita paikkoja, mutta tänään ne tuntuivat hieman vastenmielisiltä, kuitenkin vain sekunnin murto-osan ajan, sillä pian sain taas rohkeuteni takaisin. Uskoin asiaani, toisin kuin ne onnettomat. Ne, jotka koettavat vakuuttaa muita, mutta eivät itse usko yhteenkään sanaansa.
En toivonut olevani missään muualla: en lämpimän peiton alla, en ravintolassa, en ystävieni luona. Halusin olla juuri tässä, tänään ja tällä hetkellä. Olin jo monta vuotta uneksinut itsenäistyväni, kehittyväni omaksi itsekseni. Nyt olin toteuttamassa haavettani, syvintä toivomustani. En perääntyisi.
Tuuli laantui. Olin yksin. Enää en kuullut ääntäkään, sillä korvani eivät tohtineet häiritä keskittymistäni. Tuijotin alas, vesi oli tyyni. Nyt tai ei koskaan, ajattelin mielessäni. Huusin sen itselleni, kuin rohkaistakseni. Sitten hyppäsin.
Ilma viuhui korvissani, suljin silmäni. Mahassani oli sellainen jännä tunne, sellainen, kun mennään kovaa vauhtia alaspäin. Näin minä olin sen olettanutkin tapahtuvan. En jännittänyt laisinkaan. Päinvastoin, minut valtasi syvä rauha. Viimeisen ajatukseni soin elämäni ensimmäiselle päivälle, jolloin kaikki oli ollut hyvin.

5 kommenttia:

  1. surullisuudessaankin todella kaunis <3

    VastaaPoista
  2. Ihan kiva juttu, mutta vaikuttaa suppealta ja ilmaisu on kovin rajallista. Vähän töks töks-tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon palautteesta. Ennen mulla oli vaikeuksia pysyä juttujen ytimessä (lavertelin varmaan 10 sivua ja eksyin sivuraiteille), tuohon aikaan - ja vielä nykyäänkin - teksteistä on jostain syystä tullut suppeampia ja jotenkin.. Hmm, mikäköhän olisi hyvä sana. Tuohon aikaan oli myös kirjoitustyyli vähän hakusessa vielä, en väitä, että se olisi nytkään minulle kovin "selvillä" vielä.
      Luullakseni yritin tässä novellissa päästä eteenpäin hiukan nopsempaan, saada jotain actionia mukaan, kun useimmiten jään aina vaan jaarittelemaan ja teksti jää jotenkin paikoilleen, en tiedä sitten. Olisiko sulla mitään parannusehdotuksia?

      Poista
    2. Jutun ideahan on periaatteessa hyvä. Itse kuitenkin tekisin niin, että miettisin vähemmän ja kirjoittaisin enemmän: lopussa voi aina karsia ns. turhat jutut pois koseptista. Lauseet olivat teksissäsi myös jotenkin lyhyitä, mistä tuli varmaan se töks töks-vaikutelma. Toki nekin toimivat tuomaan pontta ja jonkinmoista tiivistä tunnelmaa, mutta liika on liikaa. Oman tyylin löytäminen on varmasti jokaiselle kirjoittajalle enemmän tai vähemmän hankalaa. Mutta kyllä se tulee, ajan kanssa. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän kehittyy.

      Poista