maanantai 27. elokuuta 2012

Tuhansia maailmoja

Maailmoja on tuhansia”,
sanot, hymyilet ja lähdet

Jään kaipaamaan,
niitä maailmoja tuhansia
joita en kanssasi ehtinyt nähdä,
en kuulla,
enkä koskaan saavuttaa

Kaukana kaikesta



Peittojen suojassa,
maailmalta piilossa
paikassa avarassa,
maailmalta hukassa

Yksin yksistään,
tai toisen kanssa
ilmeiden lystikkäiden maassa,
taivaassa,
kaukana kaikesta

Perjantai yö


24.08.2012 Pe

Tulin jätetyks,
sydämein särjetyks
Sirpaleiks pieniks hajoaa koko maa,
ja sydämein niiden mukana vajoaa

Hylätyks,
pieneks lapseks kätketyks,
Sullouduin peittojen alle,
jotten menis kokonaan mä hajalle
Etten särkyiks mä sirpaleiks,
eikä sydämein niiden mukana vajoais

perjantai 24. elokuuta 2012

Uusi projekti

Mun uudella projektilla ei ole oikeastaan vielä edes nimeä, koska se on vasta niin alkutekijöissään. Ja tänään jo hermostuin koko juttuun.

Aluillaan on siis tarina kahdesta tytöstä, jotka jo kirjan alussa seurustelevat. Teos tulee siis käsittelemään seksuaalivähemmistöjä, rakkautta, nuoruutta ja kirjoitan sen - ainakin tarkoitus olisi - tällä kertaa sellaisella ns. "nuorten slangilla", mitä usein nuorten kirjoissa käytetään. Inttileski kun oli melkeinpä puhdasta kirjakieltä. Tekstistä tulee siten tavallaan tyylikkäämpää, mutta slangiteokseen on nuorempienkin lukijoiden ehkä helpompi samaistua.
Jotenkin siis ajattelen, että Inttileski-tekstin kohderyhmänä olisivat nuoret ja nuoret aikuiset, siis lähinnä itseni ikäiset, ja tämä uutuusjuttu olisi enemmän teineille. Ehkä.


Jo tänään, kuuden erittäin lyhyen luvun kirjoittamisen jälkeen, musta tuntui, että olen jo tuhoamassa tätä ideaa. Että teksti kuulostaa aivan joltain yläasteelaisen nuoren tytön ainekirjoitukselta, ettei se ole tarpeeksi laadukasta mihinkään romaaniin. Mutta yritän lohduttaa itseäni sillä tiedolla, että monikaan nuorten romaani ei ole välttämättä siitä taiteellisimmasta päästä, vaan niissä pyritäänkin pääsemään lähelle nuoria itsejään, tekemään lukeminen helpoksi ja mukavaksi ajankuluksi ja tarinasta mahdollisimman kiinnostava. Taiteelliset romaanit ovat sitten asia erikseen. Inttileski on enemmän sitä puolta, ehkä hieman vakavampi. Miksen nyt siis saisi irrotella jollain hieman kevyemmällä teoksella ja luoda nuoremmillekin lukijoille luettavaa?

~ huhtikuu

torstai 23. elokuuta 2012

Apua, täähän valmistuu!

Inttileski-projektista siis:

Vielä 7,5 kuukautta sitten oli mun projekti vasta alkutekijöissään. Kirjoitin ensimmäisen merkinnän stooriin 13. tammikuuta, enkä sillon edes vielä tiennyt, että jatkaisin. Mulla on tänään 76 sivua kasassa - vastahan vähän yli viikko sitten sivuja oli sen alle 70! Tää tuntuu ihan uskomattomalta, oon melkein 8 kuukautta uurastanut, ja mulla on melkein kirja koossa. Lyhythän se on, kuten tässä on moneen kertaan todettu, mutta stoori alkaa olla kohdillaan ja enää loppusilaisut puuttuu.

Jumaliste, mä vaan sanon. Ennen tän projektin alkua mulla oli ollut melkein puolen vuoden kirjoitustauko/-lakko tai jokin, en ollut saanut väännettyä tekstiä sitten ollenkaan. Olin jo melkein luopunu kirjottamisen suhteen, kun tuntui, etten jaksa keskittyä ja mikään ei vaan suju. Yhtäkkiä sain sitten sysäyksen taas aloittaa, ja sehän on sujunu siitä lähtien melkein kuin leikiten, sanoisinko. Oikeesti, mitä hittoa? Mähän oon kerrankin saanut jotain oikeesti aikaan.

Toisaalta tuntuu tosi haikealta päästää irti tästä pitkäaikaisesta systeemistä. Pitäisi saada se toinen juttu jotenki alkuun, mutta tänäänkin mua huvitti uhrata aikaani vain tälle rakkaalle, jo tutuksi tulleelle, jutulle. Oon kirjottanu tätä niin sydämellä, että varmasti sattuu, kun niitä hylkäyskirjeitä sieltä kustantamoista sitten tulee. Pitää vaan muistaa uskoa omaan juttuunsa, eikä luovuttaa, ennen kuin nappaa ja jollekin tää teksti kelpaa! Mä oon luvannut itselleni, että perustan sitten vaikka oman kustantamon, jos ei muuta. Mä tahdon kirjoittaa nimenomaan ihmisille: mä en suostu siihen, että mun tekstini jää jonnekin pöytälaatikkoon homehtumaan, eikä kukaan sitä koskaan lue. En vaan kestäisi sitä. Mulla on sisäinen tarve saada tekstini näkyviin, kuuluviin ja lukijoiden käsiin. Joka ikistä pikkuista runon pätkääkin esittelen jokaiselle, joka sen vain suostuu lukemaan ja kaipaan kommenttia. En oikeastaan ymmärrä ihmisiä, jotka ei suostu näyttämään tekstejään muille (okei, ehkä jollain tasolla tajuan, että ollaan häpeissään siitä, ettei olla tarpeeksi hyviä ja taitavia - toi tunne on toki tuttu minullekin). Mä en vaan käsitä. Ite oon nimittäin sellasta tyyppiä, että puhun sekä kirjoitan koko ajan ja haluan tulla kuulluksi - vaikka sitten (melkein) väkisin.


Jos ikinä saan tota julkastuksi, niin lupaan ottaa tatuoinnin sen kunniaksi. Ehkäpä joku sitaatti - näin itserakkaasti - valmiin teoksen sivuilta? Mulla on muutenkin vähän semmonen periaate, että leimaa ihoon, kun on saavutettu jotain - ei oo vaan oikein ollut rahaa eikä inspiraatiota niiden kuvien suhteen tässä lähiaikoina, kun suunnitteilla olevat kuvat ois suhteellisen isoja :)

perjantai 17. elokuuta 2012

Väkivalta


On ihmisiä, jotka katuvat tekojaan ja on ihmisiä, jotka tuntevat syyllisyyttä teoistaan. Ystäväni on juuri tällainen henkilö. Hän tuntee suurta katumusta satuttaessaan muita tahallaan, syyllisyyttä jokaisesta veitseniskusta miehensä rintaa vasten.
Minä en ole näitä ihmisiä. Minä en kadu, en tippaakaan. Minä en tunne syyllisyyttä, koen ainoastaan ylemmyyden ja voiman tunnetta, oikeuden tapahtumisen helpotusta. Kykenen iskemään puukon rintalastaan saakka, pystyn potkaisemaan haaraväliin häpeämättä. Voin myös tarpeen vaatiessa viiltää kurkun auki. Olisi väärin sanoa, ettei se hetkauta minua suuntaan, eikä toiseen, sillä näillä hetkillä adrenaliini virtaa suonissani ja euforia valtaa ajatukseni.

Minä en ole aivan tavallinen mies, en todellakaan. Oikeastaan olen suhteellisen erikoinen tapaus, jos ihmissuhteista puhutaan. Minä olen naimisissa, eikä minulla ole lapsia. Aika tavallista, eikö totta? Kuitenkin se tapa, jolla hoidan ihmissuhteeni, on melkoisen kummallinen, ei niinkään harvinainen, mutta kummallinen – hyvässä taikka pahassa.
Minä hoitelen riidat hymyilemällä. Se ei ole mikään onnentäyteinen hymy, se on viekas, salaperäisyyttä ja salaisuuksia täynnä oleva virnistys, joka saa vaimoni kiehumaan raivosta. Satunnaisesti tämä iskee minua paistinpannulla, mutta minä en ole vaimooni koskenut, en sormenpäällänikään.
Miksi siis puhun väkivallasta, näistä hurjaakin hurjemmista fantasioistani? Miksi sanon yhtä, mutta toiminkin toisin? Ehei, en vain paljastanut kaikkea. Kohteeni ovat nimittäin salarakkaat. Kun kyllästyn yhteen, lähtee henki ja vaihdan toiseen. En ole jäänyt kiinni rysän päältä, mutta vaimo on kyllä aavistanut yhtä sun toista, sanotaanko. Yhtä ja toista tosiaan, mutta en ole jäänyt kiinni. Kaiken on hoitanut tämä vienoinen virnistys, salaisuuksien suojelija, jolloin vaimoni aggressiot purkautuvat ja hän unohtaa kaiken taas hetkeksi.

On ihmisiä, jotka kykenevät kaikkeen ja on ihmisiä, jotka eivät voi mitään. Minä olen eräs niistä edellä mainituista, ystäväni on taas osa jälkimmäistä kastia. Hän ei tee mitään tahallaan, ei oikeasti. Valehtelin. Minä olen vastuussa omista teoistani, minä satutan tahallani. Ystäväni vain on hieman vinksahtanut, hän on syyntakeeton nainen – minä en.

Minä olen väkivaltainen ja ylpeä siitä.

Tahdotko kenties jotain muuta?


Hyväilen alastonta vartaloa,
sileääkin sileämpää,
pehmeääkin pehmeämpää
Silitän joka sopukkaa,
saaden jotain taivaallista aikaan

Huokauksia huone täynnä,
mies löytää etsimänsä
Joko taivas aukeaa,
joko mies jo laukeaa

Huokauksia huone täynnä,
mies löytänyt on etsimänsä
Silittää joka sopukkaa,
pehmeääkin pehmeämpää,
sileääkin sileämpää

Oljenkorsi

Käytin tänään sen oljenkorren, josta vaivihkaa mainitsin TÄSSÄ merkinnässä. Syynä tähän ratkaisuun toimivat draaman tarve loppua kohden, yllätyksellisyyden etsintä ja tekstin jumitus. En silti paljasta, että mikä on kyseessä.


Kirjoiteltu on siis taas tänään, ja aika hyvältä näyttää. Uskallan jopa toivoa, että romaanin ensimmäinen versio valmistuisi jo jouluksi. Silloin olisin kirjoittanut kyseistä projektia suunnilleen vuoden verran, se on ilmeisesti aika lyhyt aika, mutta mitä sitä turhaan pitkittämään, ettei teksti vesity ja pilaannu liiasta vääntelystä ja kääntelystä sivumäärän kasvattamiseksi. Täysillä vaan eteenpäin!

Itse asiassa koetin aloittaa jo toistakin projektia, mutta se vähän tyssäsi. En ollut kehitellyt ideaa tarpeeksi pitkälle. Jonkin verran olin ajatussilmukkaa solminut, mutta keksityt ideat pääsivät karkaamaan unten salaisiin maailmoihin, ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä ylös. Olen kirjoittanut kaksi lyhyttä tekstiä, jotka kuuluvat saman tarinan alkuosaan, mutten ole varma, kannattaako minun jatkaa. Ehkä pidän sen vain sellaisena lyhyehkönä juttuna, enkä luo siitä kokonaista romaania, sillä ainekset ovat aika vähissä. Tai sitten, kuka tietää, ehkä siitä pikkuhiljaa syntyy jotain suurempaa?

~ huhtikuu

torstai 16. elokuuta 2012

Tahtomista, silmieni ummistamista


Tahdon olla painoton,
hävytön ja ruumiiton
Tahdon olla oksaton,
juureton ja tunteeton

Tahdon olla toiveikas,
yllätyksellinen ja puhelias
Tahdon olla onnekas,
väsymätön ja kurvikas

Mutta olen kiinni maassa, vain ja ainoastaan aina.
Olen tummanpuhuva, silmät ummessa ja jalat rakoilla.
Vain ja ainoastaan aika
matelee tässä hetkessä, nyt ja aina.


keskiviikko 15. elokuuta 2012

Voimaa valosta -näyttely

31.07.2012
Mua pyydettiin väsäämään pari runoa näyttelyyn, ja tässä tulos:


VALON KIRPUT

Pienet kirput loisteessa valon,
makoilevat, kipittävät
ja tahtovat ymmärtää:
Miksi loiste niin kirkas on?
Miksi lämmittää se mukavasti,
kenties voisi taas ottaa leppoisasti?

Pienet kirput loisteessa valon,
makoilevat, kipittävät
ja tahtovat ymmärtää:
Miksi täytyy hyvästit taas jättää?
Miksi valo on niin valkeaa,
miksi hyvästien jättö on niin vaikeaa?






MAKUELÄMYS

Valo maistuu makealta,
melkein kuin mansikalta
Se on kirpeää ja kirkasta,
on se silti huomion arvoista

Valo maistuu vaniljalta,
maistuu se jäätelöltä nyt ja aina
Se on tuttua ja turvallista,
oikeastaan onnen kaltaista

tiistai 14. elokuuta 2012

Alkuraakileeksi asti

Inttileski-teemaa <3

Mulla on tällä hetkellä melkein 70 sivullista tekstiä - romaanitekstiä siis.
Siitä alkaa hahmottua jonkunlainen runko, alkuraakile tai semmoinen se kyllä vielä on, 
mutta eteenpäinhän tässä mennään, pikkuhiljaa.

Oon tosiaan aloittanut sen romaanintapaisen kirjoittamisen 13.01.2012, 
viikonpäiväkin on vielä muistissa, ja se oli perjantai. Nyt ollaan aika pitkällä jo, vaikkakin on vasta elokuun neljästoista. Seitsemän tekstin luomisen täyttämää kuukautta on takana, ja ehkä 70% sisällöstä on valmiina.
Lyhythän siitä toki tulee, mutta suhteellisen kevyeksi nuortenromaaniksi olin sen ajatellutkin. Oishan se kiva saada edes 120 A4-liuskaa täyteen, siitä tulisi jonkin verran enemmän A5 kokoisia sivuja. Kirja voisi olla semmoista pokkarikokoa, mutta ehkä kovilla kansilla - suuret ovat haaveet, ikuiset ovat unelmat.

Multa puuttuu sellainen, mikäs se nyt on, jonkinlainen käännekohta sieltä loppuosasta.
MIKÄ SE ON SE SANA?
Sellainen - kliimaksikohta.

Loppu on raakilemuodossa ja alkua on syytä muokata ainakin tekstiasulta,
luulisin. Se ei ole aivan yhtä sujuvaa, kuin keskivaiheensa. Jotain on siis tehtävä.

Väsyttää, nukuttaa ja unettaa. 
Vihreän teen voimin pakenen pian Höyhensaarille,
öitä lapsoset!