torstai 23. elokuuta 2012

Apua, täähän valmistuu!

Inttileski-projektista siis:

Vielä 7,5 kuukautta sitten oli mun projekti vasta alkutekijöissään. Kirjoitin ensimmäisen merkinnän stooriin 13. tammikuuta, enkä sillon edes vielä tiennyt, että jatkaisin. Mulla on tänään 76 sivua kasassa - vastahan vähän yli viikko sitten sivuja oli sen alle 70! Tää tuntuu ihan uskomattomalta, oon melkein 8 kuukautta uurastanut, ja mulla on melkein kirja koossa. Lyhythän se on, kuten tässä on moneen kertaan todettu, mutta stoori alkaa olla kohdillaan ja enää loppusilaisut puuttuu.

Jumaliste, mä vaan sanon. Ennen tän projektin alkua mulla oli ollut melkein puolen vuoden kirjoitustauko/-lakko tai jokin, en ollut saanut väännettyä tekstiä sitten ollenkaan. Olin jo melkein luopunu kirjottamisen suhteen, kun tuntui, etten jaksa keskittyä ja mikään ei vaan suju. Yhtäkkiä sain sitten sysäyksen taas aloittaa, ja sehän on sujunu siitä lähtien melkein kuin leikiten, sanoisinko. Oikeesti, mitä hittoa? Mähän oon kerrankin saanut jotain oikeesti aikaan.

Toisaalta tuntuu tosi haikealta päästää irti tästä pitkäaikaisesta systeemistä. Pitäisi saada se toinen juttu jotenki alkuun, mutta tänäänkin mua huvitti uhrata aikaani vain tälle rakkaalle, jo tutuksi tulleelle, jutulle. Oon kirjottanu tätä niin sydämellä, että varmasti sattuu, kun niitä hylkäyskirjeitä sieltä kustantamoista sitten tulee. Pitää vaan muistaa uskoa omaan juttuunsa, eikä luovuttaa, ennen kuin nappaa ja jollekin tää teksti kelpaa! Mä oon luvannut itselleni, että perustan sitten vaikka oman kustantamon, jos ei muuta. Mä tahdon kirjoittaa nimenomaan ihmisille: mä en suostu siihen, että mun tekstini jää jonnekin pöytälaatikkoon homehtumaan, eikä kukaan sitä koskaan lue. En vaan kestäisi sitä. Mulla on sisäinen tarve saada tekstini näkyviin, kuuluviin ja lukijoiden käsiin. Joka ikistä pikkuista runon pätkääkin esittelen jokaiselle, joka sen vain suostuu lukemaan ja kaipaan kommenttia. En oikeastaan ymmärrä ihmisiä, jotka ei suostu näyttämään tekstejään muille (okei, ehkä jollain tasolla tajuan, että ollaan häpeissään siitä, ettei olla tarpeeksi hyviä ja taitavia - toi tunne on toki tuttu minullekin). Mä en vaan käsitä. Ite oon nimittäin sellasta tyyppiä, että puhun sekä kirjoitan koko ajan ja haluan tulla kuulluksi - vaikka sitten (melkein) väkisin.


Jos ikinä saan tota julkastuksi, niin lupaan ottaa tatuoinnin sen kunniaksi. Ehkäpä joku sitaatti - näin itserakkaasti - valmiin teoksen sivuilta? Mulla on muutenkin vähän semmonen periaate, että leimaa ihoon, kun on saavutettu jotain - ei oo vaan oikein ollut rahaa eikä inspiraatiota niiden kuvien suhteen tässä lähiaikoina, kun suunnitteilla olevat kuvat ois suhteellisen isoja :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti