perjantai 17. elokuuta 2012

Väkivalta


On ihmisiä, jotka katuvat tekojaan ja on ihmisiä, jotka tuntevat syyllisyyttä teoistaan. Ystäväni on juuri tällainen henkilö. Hän tuntee suurta katumusta satuttaessaan muita tahallaan, syyllisyyttä jokaisesta veitseniskusta miehensä rintaa vasten.
Minä en ole näitä ihmisiä. Minä en kadu, en tippaakaan. Minä en tunne syyllisyyttä, koen ainoastaan ylemmyyden ja voiman tunnetta, oikeuden tapahtumisen helpotusta. Kykenen iskemään puukon rintalastaan saakka, pystyn potkaisemaan haaraväliin häpeämättä. Voin myös tarpeen vaatiessa viiltää kurkun auki. Olisi väärin sanoa, ettei se hetkauta minua suuntaan, eikä toiseen, sillä näillä hetkillä adrenaliini virtaa suonissani ja euforia valtaa ajatukseni.

Minä en ole aivan tavallinen mies, en todellakaan. Oikeastaan olen suhteellisen erikoinen tapaus, jos ihmissuhteista puhutaan. Minä olen naimisissa, eikä minulla ole lapsia. Aika tavallista, eikö totta? Kuitenkin se tapa, jolla hoidan ihmissuhteeni, on melkoisen kummallinen, ei niinkään harvinainen, mutta kummallinen – hyvässä taikka pahassa.
Minä hoitelen riidat hymyilemällä. Se ei ole mikään onnentäyteinen hymy, se on viekas, salaperäisyyttä ja salaisuuksia täynnä oleva virnistys, joka saa vaimoni kiehumaan raivosta. Satunnaisesti tämä iskee minua paistinpannulla, mutta minä en ole vaimooni koskenut, en sormenpäällänikään.
Miksi siis puhun väkivallasta, näistä hurjaakin hurjemmista fantasioistani? Miksi sanon yhtä, mutta toiminkin toisin? Ehei, en vain paljastanut kaikkea. Kohteeni ovat nimittäin salarakkaat. Kun kyllästyn yhteen, lähtee henki ja vaihdan toiseen. En ole jäänyt kiinni rysän päältä, mutta vaimo on kyllä aavistanut yhtä sun toista, sanotaanko. Yhtä ja toista tosiaan, mutta en ole jäänyt kiinni. Kaiken on hoitanut tämä vienoinen virnistys, salaisuuksien suojelija, jolloin vaimoni aggressiot purkautuvat ja hän unohtaa kaiken taas hetkeksi.

On ihmisiä, jotka kykenevät kaikkeen ja on ihmisiä, jotka eivät voi mitään. Minä olen eräs niistä edellä mainituista, ystäväni on taas osa jälkimmäistä kastia. Hän ei tee mitään tahallaan, ei oikeasti. Valehtelin. Minä olen vastuussa omista teoistani, minä satutan tahallani. Ystäväni vain on hieman vinksahtanut, hän on syyntakeeton nainen – minä en.

Minä olen väkivaltainen ja ylpeä siitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti