lauantai 29. syyskuuta 2012

Inkivääristä ja kanelista


Eilen innostuin kirjoittamaan lyhyen novellin, kun olin saanut tarpeekseni romaanitaipaleesta. Lyhyesti novelli kertoo ystävyydestä, ja kanelipullista nimensä saaneesta tytöstä.

kirjoitettu 28.09.2012

Inkivääristä ja kanelista

Istuin pihakeinussa ja mutustin maukasta kanelipullaa. Se oli mehukas ja vielä lämmin, juuri sopiva iltapalaksi. Olin siitä saanut nimenikin, kanelipullasta. Ja siitä lasten lorusta, ”Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista kukkasista inkivääristä kanelista; niistä on pienet tytöt tehty!”. Kanelista. Nelli-Kaneli oli mun nimi, sokerinen kanelipulla yhdistettynä lasten loruun ja ännällä alkavaan tyttöjen nimeen. Nelli-Kaneli.

Oli lämmin elokuinen ilta, pikkuiset pisarat viilensivät mun kuulasta ihoa ja kastelivat kopisevia kengänkärkiä. Mä istuin yksin pihakeinussa valojen palaessa kodin ikkunoissa kutsuvasti. Olin tullut ulos ihmettelemään maailmaa, katselemaan tähtiä, vaikkei niitä näkynytkään. Mun ystävä oli kaukana Afrikassa, lämpöisessä maassa, jossain aavikolla. Mä istuin täällä koti-Suomessa, sateen ropinassa ja syömässä äidin leipomaa pullaa. Mutta mun oli hyvä olla täällä, kesäloman viimeisiä päiviä viettäessä. Mun ystävä tulisi pian takaisin, näkisimme taas ja lukisimme toistemme päiväkirjoja iltasaduksi, niin kuin meillä oli tapana. Yleensä kirjoitimme merkinnän loppuun terveiset toisillemme, kysymyksiä tai jotain sellaista, mihin toinen sitten vastaa omassa merkinnässään. Se oli sellaista viestittelyä, vähän niin kuin tekstiviestin tai kirjeen kirjoittamista, mutta mukana oli kuvia päivistämme, runoja ja ajatuksia. Se oli paljon mukavampaa, kuin voisi luulla. Ja Ruusa oli mun paras ystävä, rakkain ja tärkein. Ja se ymmärsi mun jokaista sielun säveltä paremmin, kuin kukaan muu.

Me suunniteltiin Ruusan kanssa, että me perustetaan yhdessä leipomo. Siellä me leivottaisiin kaikkea kanelista: myös äidin omalla reseptillä leivottuja kanelipullia. Ja kanelikeksejä. Ja Ruusan kanelista bostonkakkua. Sitten me syötäsiin lounaaksi riisipuuroa, kanelilla ja sokerilla tietenkin. Riisipuuro oli meidän molempien erästä lempiruokaa.
Olin tuntenut Ruusan jo kolmevuotiaasta saakka. Me kasvettiin yhdessä, käytiin yhdessä päiväkodissa, muskarissa ja satubaletissa. Sitten me mentiin samaan kouluun, samalle luokalle ja opiskeltiin samoja aineita. Vieläkin Ruusa asuu mun naapurissa. Me ei koskaan muutettaisi kauas toisistamme, me jopa suunniteltiin, että meidän tulevat perheet asuisi samassa taloudessa, siitä tulisi varmasti kivaa. Me oltaisiin melkein sukua, melkein siskoksia, muttei ihan.
Nyt Ruusa oli kuitenkin Afrikassa kuukauden. Mä en koskaan ennen ollut ollut Ruusasta näin kauaa erossa. Mä kirjoitin sille pitkiä kirjeitä Afrikkaan, ja näin me jatkettiin meidän päiväkirjakeskustelua. Tänään mä olin ottanut kuvan kauneimmasta kanelipullasta, jonka äiti oli leiponut ja kirjoittanut, että säästäisin sen Ruusalle. Laitoin sen pakastimeen odottamaan, että mun paras ystävä palaisi. Toki se ei uudestaan lämmitettynä olisi enää yhtä maukas, mutta siinä säilyisivät kuitenkin mun ja äidin salaisuudet ja ikävän tuumailevat tunteet, joista Ruusa saisi osansa, kun saapuisi takaisin mun naapuriin.

Keinuin vielä vähän aikaa keinussa. Sade oli jo lakannut. Hymyilin tähtiin, toivoin, että tähdet lennättäisivät mun hymyn mun ystävälle Afrikkaan saakka. Olin syönyt kanelipullan, nielaissut viimeisenkin murusen ja mielessäni runoillut kahdenkymmenen viiden sanan kanelipullarunon, jonka mä kirjoittaisin Ruusalle huomenna. Mä olin iloinen, mun masu oli täynnä kanelipullaa ja olin tyytyväinen. Suljin mun silmät hetkeksi: tunsin, kuinka elokuinen tuulenvire pyyhkäisi mun poskia. Mä tiesin, että sä olit lähettänyt mulle lämmittävän halauksen Afrikasta. Nuku hyvin, Ruusa-rakas, me näemme taas pian.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti