maanantai 8. heinäkuuta 2013

Elämä on punk!

28.10.2012 Sunnuntai

Lyhykäinen, ehkä hieman keskeneräinen novelli. Ja yhden asian toistoa miltei liiaksi. Mutta koin tarvetta lisätä tänne vähän tekstituotoksiakin välillä.

 Mun korvissa soi. Hiukset oli kananmunalla pystyssä, ne oli väriltään kirkuvan vihreät ja mä huusin. Mä huusin niin saatanan kovaa, kuin vaan sauhuja vetäneillä keuhkoilla pystyi huutamaan. Radiossa soi Klamydia, mä hypin ja pompin ympäri seiniä. Mä olin euforiasta sekaisin. Tätä tää elämä oli, pelkkää laiffia päivästä toiseen, mutta siitä ajasta, mitä itselle sallitaan, piti osata nauttia – ja täysillä sittenkin.

Mun huulet oli mustat, korvissa oli reikiä varmaan miljoona, ja kaksi niistä oli venytetty kymmenen millin mittaan. Mä raivosin paskalle maailmalle, vaadin sitä lopettamaan kärsimyksen ja ottamaan itsestään mittaa, niin kuin ihmisenkin kuului. Mä olin mun maailma. Mun suonissa kiehui nuori veri, sen oli päästävä valloilleen. Mä karjuin kuin viimeistä päivää, olin elossa tässä maailmassa, mun maailmassa. Mun päässä. Mä olin niin helvetin elossa, kuin ihminen voi olla. Narkkarirakkautta, sitä se oli. Mun elämä. Rakkautta mun omaa verta, ja itseä kohtaan. Itseään täytyi rakastaa, ei siitä muuten mihinkään pääse. Tätä mun elämä oli, huutoa, musiikkia korville ja kananmunapaskaa hiuksiin.

Rööki paloi mun huulessa. Se poltti miltei sormia. Palava kipu korvensi mun ihoa, ja mä huusin mahdollisesti entistäkin kovempaa. Saatana. Kipua ja tuskaa ja helvettiä, mutta mä elin. Mä olin kestänyt kaiken tuskan, piessyt paskaa selkään ja selvinnyt. Mä olin tässä, elämässä, hetkessä ja minuutissa, tunnelmassa ja tuulen tuivertamassa tukassa, joka ei liikahtanut milliäkään kananmunan jytkyvoimasta.


Olin vihdoin oivaltanut sen. Rakkaus on elämä, rakkaus on viha ja rakkaus on tunne, joka täytyi tuntea ollakseen olemassa. Kahvia naamariin ja menoksi. Mun elämä oli tässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti