lauantai 10. elokuuta 2013

Pakomatka

09.10.2012

Aikamuotovirheiltä ei ole tässäkään näköjään säästytty, mutta...

 Jarno istuu yksin tupakalla kahvilan ulkopuolella. Tätä kismittää, koska Hannele oli joutunut perumaan tapaamisen viime hetkellä. Nyt säästyisivät viimeiset pennoset Jarnon säästötililtä, kun ei tarvinnut tarjota Hannelelle tämän himoitsemaa Chai lattea Kulmakonditoriasta.

Mies ei olisi mitään muuta tahtonutkaan niin kovasti, kuin tavata Hannelen vielä viimeisen kerran. Hannelella oli menossa rankat syöpähoidot, kemoterapiat, solunsalpaajat ja kaikki. Elettiin Hannelen viimeisiä kuukausia tässä maailmassa, eikä Jarno ollut saanut järjestetyksi aikaa tälle, kuin tämän lyhykäisen kahvihetken, joka ei ollut toteutunut.

Jarno puree huultaan ja pidättelee kyyneliä: Hannele oli hänelle kaikkein tärkein ihminen maailmassa, paras ystävä jo vuosien takaa, ensirakkaus ja melkein kuin oma sisar. Mies ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta Hannelen toipumiseen, kaikki oli edennyt jo liian pitkälle. Hannele oli soittanut viisi pitkää minuuttia sen jälkeen, kuin tapaamisen oli määrä ollut alkaa. ”En kykene saapumaan paikalle tänään”, oli Hannele kähissyt puhelimeen. Syytä Jarno ei ollut jäänyt odottelemaan, vaan oli katkaissut puhelun töykeästi Hannelen korvaan. Hänessä paisui jokin raivon tapainen puuska, se pääsisi valloilleen aivan näillä hetkillä, ellei sitä estettäisi hermosauhuilla. Mies imi kuin viimeistä päivää, tupakka maistui savulta ja saasteilta, mutta siitä hän ei välittänyt. Jarno oli tupakoinut niin kauan, kuin muisti, elämässä ei ollut ollut savutonta päivää sitten vuoden -85. Häntä ei pelottanut keuhkosyöpä, eihän Hannelekaan savukkeista ollut syöpäänsä saanut. Se oli vain iskenyt kiinni nurkan takaa, kuin jokin käsittämätön demoni, joka tuhoaa ja tappaa viimeisenkin solun elämästä.

Viimeiset henkoset vedeltyään Jarno astuu sisään kahvilaan, jossa heidän oli Hannelen kanssa ollut määrä tavata. Hän istuu pöytään, tilaa surullisen mustan tummapaahtokahvin, maksaa, odottaa pari sekuntia ja kahvi isketään hänen eteensä yhtä julmasti, kuin vankikarkuri iskettäisiin takaisin selliinsä. Sellainen Jarno olikin, elämän vankikarkuri, joka pakenee kohtaloa sellistä ja hetkestä toiseen, eikä jätä muita todisteita jälkeensä kuin punaiset tupakan tumpit. Jarno toivoi koko sydämestään, että Hannele olisi ollut hänen liittolaisensa tässä elämän karkumatkassa, mutta nainen olikin pakenemassa jo elämän toiselle puolelle, pilvenreunalle saakka. Kauas pois, kauas elämästä ja kauas Jarnosta.

”Pakomatka elämästä” olisi ollut Jarnon ja Hannelen esikoiselokuvan nimi. He olisivat tuottaneet sen yhdessä, näytelleet pääosia ja markkinoineet Yhdysvalloissa asti. He olisivat voittaneet Oscareita ja Emmyjä ja vaikka mitä palkintoja. Nyt oli kuitenkin hyväksyttävä elämän tämän hetkinen suunta ja imettävä viimeiset yhteiset henkoset, annettava sitten kemikaalien ja sairauksien kuopata loput elämästä mullan alle.


Kahvi höyrysi mustana, surullisena ja tuomitsevana Jarnon edessä, mutta tämä ei kyennyt juomaan siitä kulaustakaan. Kahvihetki ei olisi sama ilman Hannelen iloisia ja elämää täynnä olevia kasvoja, tuikkivia tähtisilmiä, eikä viisauksia laukovia suupieliä. Ilman Hannelea elämä ei olisi mitään. Kaikki oli menetetty. Jarno nousee pöydästään, säntää ulos ovesta. Bussi kurvaa juuri sopivasti nurkan takaa ja Jarno tekee valinnan, joka veisi hänet ottamaan Hannelea vastaan, kun Hannelen aika koittaisi. Oli aika siirtyä katselemaan maailmaa pilvenreunalle, kauas pois, kauas elämästä – yhdessä Hannelen kanssa.  


4 kommenttia:

  1. Saisit tästäki kirjotettuu romaanin! -Maurinennn <3

    VastaaPoista
  2. Ääääää tämä oli ihana ;___; Julkaise toki lisää tällaisia pikkutekstejä täällä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3 Koetan! En oo vaan vähään aikaan kirjotellu tällasia, ku oon keskittyny niihin laajempiin prokkiksiin.

      Poista