maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lukukokemuksia -15 vol.8: Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu

Tervemoi!

 Käänsin juuri Lumikki-trilogian kolmannen ja viimeisen osan, "Musta kuin eebenpuu":n (Tammi, 2014) viimeisen sivun. Kirja piti otteessaan loppuun saakka. Minun oli tarkoitus säästää viimeinen luku huomiselle, mutta epäonnistuin surkeasti.

Joulukuu. Tampereen ilmaisutaidon lukiossa valmistellaan uutta näytelmäversiota vanhasta Lumikki-sadusta ja Lumikki Andersson on valittu näyttelemään pääosaa. Kaikki tuntuu olevan liiankin hyvin. Lumikki on löytänyt vierelleen jopa poikaystävän, Sampsan, joka näyttelee metsästäjää samassa näytelmässä.

Pian Lumikki alkaa kuitenkin saada outoja viestejä salaiselta ihailijalta. Ihailijan viestien sävy muuttuu koko ajan vain ahdistavammaksi ja vaarallisemmaksi. Eikä Lumikki saa kertoa kellekään, ettei "Musta omena" -niminen näytelmä muutu verilöylyksi.
Kun Lumikki yrittää selvittää, kuka on ahdistavien viestien takana, joutuu hän myös kohtaamaan unohdetun menneisyytensä, josta paljastuu karmeita asioita. Äkkiä myös Liekki, Lumikin elämän suurin rakkaus, tulee sekoittamaan pakkaa. Ensi-ilta lähestyy ja kaikki ovat vaarassa, ellei Lumikki saa ahdistelijaansa nalkkiin.

Trilogian viimeinen osa iski kovaa. Se oli hiukan erilainen, kuin aikaisemmat kaksi, mutta kuitenkin tarpeeksi samankaltainen ollakseen trilogian viimeinen osa. Jännitys tiivistyi loppua kohden ihan mahdottomaksi. Mietin, että ahdistelija on joko tuo tai tuo, mutten oikeastaan arvannut kuitenkaan. Onnistuminen siltä osin, sanoisin.

Yksi asia jäi kuitenkin kaihertamaan. Trilogian ensimmäisen osan Jääkarhu. Siitä mainittiin nopeasti toisessa osassa, mutta muistaakseni asiaa ei selvitetty siinäkään. Tässä osassa ei ollut mainintakaan. Enkö vain tajunnut? En varmaan koskaan saa täysin tietää - liekö tämä ollut vahinko vai tarkoitus? Joskus on toki hyvä jättää asioita auki, mutta tämä hiukan häiritsee.

Musta kuin eebenpuu osui muutenkin jonnekin koloon, joka veti mukaansa. Itse rakastan teatteria, joten tuo näytelmä oli oikein mukava lisä. Ahdistelijasta mieleen palautui etäisesti vuosi 2012 ja eräs kirjoittajaryhmä, jossa olin osallisena. Ei se ihan noin rankasti mennyt, ei todellakaan ja onneksi ei, mutta muistot heräsivät silti. En kuitenkaan ahdistunut, sillä tarina oli tarpeeksi kaukana omastani ja hyvä niin.

Loppu oli myös jotenkin..ihana. En osaa sitä oikein sanoiksi muotoilla. Jotenkin se vain istui juuri tähän yöhön, tähän hetkeen, aikaan ja paikkaan. Voi olla, että ihastumisellani on jotain tekemistä tämän hetkisen fiilikseni kanssa - nimittäin juuri tunti sitten totesin, kuinka autuas onni juuri pyyhkäisi ylitseni. Universumi ja kaikki. Se syvällinen tunne, kun tajuaa olevansa vain pieni hippunen maailmankaikkeutta - jotain siihen suuntaan. Nyt menee kyllä aika sekavaksi tämä teksti, joten on varmaan parasta lopettaa tähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti