torstai 29. lokakuuta 2015

Vaikka yksi on jo matkalla, muut vaativat vielä paljon

Heipsan!

Kun nyt vihdoin on yksi käsikirjoitus saatettu matkalle, niin eilen aloitin taas töiden paiskimisen monen muun kanssa.

Aloitin seuraavasta Studio Orfeuksen etätehtävästä, käsitellen siis Riittämätöntä. Nyt oli vuoro pohtia hahmoja tarkemmin. Pohdimme mm. toimivatko he loogisesti? Ovatko hahmojen tunnemaailmat selvät? Onko kaikilla funktio käsikirjoituksessasi? Lähinnä tuollaisia. Ja nappasinpa taas korvan taa pari tarkistettavaa asiaa, esimerkiksi yhden sivuhahmon taustoja ja syitä toiminnalle voisi ehkä hieman valottaa enemmän. Ja toisen sivuhahmon vanhempia voisi työstää myös. Jälkimmäisen olin tarkoituksella jättänyt vähemmälle, sillä en ollut varma, kannattaako eräs kohtaus säilyttää - kertonee taas sokeudesta omalle tekstille, sillä juurikin siitä kohdasta sain niin sanotut "superpointsit" ja ohjaajan naurunpyrskähdykset vahvistivat asian. 

Tänään sitten editoin viimeisimmän lukupaketin, sen voisi käydä vielä vaikka huomenna lävitse. Tähän pakettiin oli taas lipsahdellut vähän enemmän selittämistä, joka on ikuinen kompastuskiveni, mutta jota on Riittämättömästtä varmaankin 90% vähemmän kuin mitä Addiktiossa oli. Kai sitä jotain on opittu. :)

Eilen tapahtui myös muuta mukavaa: huomasin yhden koulun ennakkotehtävien vihdoin ilmestyneen nettiin. Ja aloitin saman tien. Vaikka tässä on aikaa vaikka kuinka, haluan huolehtia siitä, että ehdin editoida tehtävät ja tarkistaa ne moneen kertaan lävitse turvatakseni pääsykoekutsut. Kiireessä ei koskaan ole mukava tehdä mitään - varsinkaan mitään luovaa. Sain kirjoitettua pienoisnäytelmänkin, jossa rajana oli sellaiset 12 liuskaa. Pohja on sikäli ihan hyvä, mutta epätoivo iski: toinko tähän mitään uutta? Onko koko homma pureksittu ja oksennettu miljoonaan kertaan jo läpi? Onko tässä mitään persoonallista? 

Sain hieman palautetta eräältä kanssani samaan aikaan teatteria harrastaneelta kaverilta, joka opiskelee nykyään teatteritiedettä yliopistossa. Ja hyviä pohdintoja ja vinkkejä tulikin! Kiitos sinulle, tiedät kyllä, kuka olet. :) Onneksi on tosiaan aikaa, ehdin pohtia ja väännellä ja käännellä kaiken vielä moneen kertaan. Jotain hyötyä siitäkin, etten useinkaan pode tyhjän paperin kammoa, vaan saan aika nopeastikin jotain aikaan, jos on tarvis.

tiistai 27. lokakuuta 2015

On tullut aika - Addiktio on valmis

Moi!
Tammikuussa 2013 aloitin Addiktion kirjoittamisen.

Sydän takoo rinnassa varmasti lujempaa kuin koskaan. Kädet kostuvat hiestä. Hengittäminen on raskasta. Ajatukset kiitävät päässä kuin formulakisoissa. On tullut aika. Aika päästää irti ja antaa muiden päättää Addiktion kohtalosta.

Addiktion matka Studio Orfeuksessa on siis tullut nyt lopullisesti päätökseensä. Mutta tästä sen matka oikeastaan vasta alkaa. Sunnuntaina messujen jälkeen sain ohjaajaltani vihdoin tuomion - tai ehkä se on väärä sana - että käsikirjoitukseni on valmis. Ei siis tietenkään kokonaan, mutta valmis kohtaamaan kustantamoiden raa'an maailman. Eilen kävin vielä viimeisen editointi- ja tarkistuskierroksen varmuuden vuoksi läpi, korjasin muutaman kielellisen homman ja nappailin turhia pilkkuja pois (pilkkuvirheitä minulle sattuu jonkin verran). Siinä kaikki.

Ohjaajani suositteli, että lähetän ensiksi käsikirjoitukseni kolmeen suurimpaan taloon. Ja näin tosiaan tein. Katsotaan, onko vastausaika suurin piirtein sama kuin Inttileskeä lähetellessäni, jopa nopeampi, vai tuleeko vastausta ollenkaan. Viime aikoina olen tosiaan kuullut juttua, ettei kaikille edes vastata. Se on sääli, sillä itse mielelläni vastaanottaisin edes sen perushylsyn, enkä eläisi epätietoisuudessa esimerkiksi kahta vuotta, josko sieltä vielä tulisikin vastaus.

Kurkkasin huvikseni, koska olen kirjoittanut ensimmäisen version Addiktiosta. Aloitin käsikirjoituksen kirjoittamisen 2013 tammikuussa, loppupuolella kuuta ja elokuun alussa ihan ensimmäinen versio oli valmis. Liuskoja oli huimasti vähemmän ja loppukin oli aivan erilainen - erittäin synkkä, päättyi päähenkilön kuolemaan. Onneksi sain kommenttia, ettei draaman kaari ole ihan kokonainen ja paljon jää kesken, jolloin sitten luonnostelin uuden version lopusta ja olen tyytyväinen, että tein niin. Orivedellä sain nimittäin hyvää palautetta uudesta lopusta, toki sitä on hieman veistelty ja kehitelty vielä paremmaksi viime vuoden aikana. Ja muutakin käsikirjoitusta. Lukuja ja liuskoja on tullut lisää. Lopullisessa versiossa on nyt tasan 160 liuskaa, aivan ensimmäisessä versiossa niitä oli sellaiset 73. Melkein naurattaa. Toki muoto on muutenkin nyt väljempi, olen pyrkinyt selkiyttämään tekstitiedostoa helpommin luettavaksi, mutta myös dialogia on tullut paljon lisää ja sehän lisää pituutta erittäin helposti.

Voi helvetti, että pelottaa. Mutta samalla jännittää. Noin puolet minusta uskoo siihen, että minulla oikeasti on mahdollisuus ja toinen puoli pelkää automaattisesti pahinta. Kaikesta huolimatta seison käsikirjoitukseni takana ja olen siitä aidosti ylpeä. Ja tämä on ensimmäinen kerta, kun todellakin voin todeta tämän omasta tekstistäni.


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Helsingin kirjamessuilla!

Heipsis!

Helsingin kirjamessut. Itse vietin paikan päällä lauantain ja sunnuntain. Kävin katsastamassa muutamat esiintymiset, mukaan lukien Oriveden ohjaajani haastattelun. Emme hirveästi ehtineet kuulumisia vaihdella, mutta kirja tarttui mukaan! Valitettavan moni kirja jäi kuitenkin messuille, sillä rahatilanne on näin loppukuusta aika onneton ja täytyisi vuokrakin maksaa. Naputtelin kuitenkin teokset kännykän muistikirjaan, että voin ostaa omaksi sitten, kun kukkaro ei enää kärsi anoreksiasta.

LAUANTAINA...


Kuuntelin mm. JP Koskisen haastattelun "Kirjailijan vuosi", joka sisälsi JP:n muistiinpanoja kuluneen vuoden ajalta. Tarkemmin ottaen tilitystä, paljonko tilille on kuukaudessa kilahtanut rahaa kirjoittamiseen liittyneistä töistä. Sisältö itse asiassa yllätti minut! Aina paasataan siitä, ettei kirjoittamisella voi elättää itseään ja että rahatilanne on ihan onneton, mutta omaan korvaan tulot eivät kuulostaneet ollenkaan niin pahalta, mitä olin olettanut. Toki siellä oli pari kuukautta mukana, jolloin rahaa oli tullut tilille ehkä juuri se 50e, mutta muuten - ei se niin pahalta kuulostanut. Toki tulot varmasti poikkeavat suuntaan ja toiseen riippuen monestakin tekijästä, mutta kuitenkin. Jos omalle kohdalle sattuisi joskus tuollaiset tulot kirjoittamisen suhteen, sillähän saisi yksiön vuokrankin maksettua. Ja ylikin saattaisi vielä jäädä.

Toinen haastattelu, mitä seurasin, oli "Kirjailija käsikirjoittajana". Käsikirjoittamisesta olivat kertomassa Johanna Hulkko, Katariina Romppainen ja Jari Rantala. Mielenkiinnolla seurasin, sillä tämä kirjoittamisen osa-alue on itselle aika vieras ja tuntematon, vaikka kyllä kiinnostaa kovin. Ja eroja proosan kirjoittamiseen kyllä löytyi. Johanna ja Katariina kertoivat enemmän television päivittäissarjan käsikirjoittamisesta, Jari taas elokuvapuolesta. Siinä kuunnellessani pohdin, että päivittäissarjan kirjoittaminen ei ehkä ole se minun juttuni. Vaikka yhdessä tekeminen on mukavaa, niin se sisältää ehkä liikaa rajoitteita. Tuli esimerkiksi puheeksi, että usein raha estää joidenkin kohtausten toteuttamisen aina hissi-kohtauksista liikkeellä oleviin autoihin. Ja television puolella käsikirjoittaminen tapahtuu usein monessa eri ryhmässä, joista yksi keksii tarinan, toinen muotoilee ne kohtauksiksi (kirjoittaa repliikit yms) ja kolmas editoi. Ainakin tällä hetkellä haluaisin vapauden sekä keksiä, että kirjoittaa ne kohtaukset, joten tuo ei ehkä ole se ensimmäinen juttu, mitä itse tahtoisin tehdä. Toki olisi ehkä joskus hauskaa kokeilla hetken ajan, jos tilaisuus siihen tulisi.

SUNNUNTAINA...

Seurasin "Pienkustantajan profiili - kirjat ja tekijät marginaalissa" -otsakkeella nimettyä keskustelua. Puhumassa oli Heikki Savola, Minna Roininen, Asta Ikonen, Anni Nupponen, Olli-Pekka Tennilä ja Hanna Matilainen. Edustettuina olivat siis Osuuskumma, Poesia, Robustos, Reuna, Vaskikirjat ja KirjaLabyrintti.

Pienkustantamoilla on toki vähemmän esimerkiksi markkinointiresursseja, mutta mitkä ovat sitten hyvät puolet? Keskustelussa painotettiin mm. nopeutta ja laatua. Nopeutta siinä mielessä, että vastaus käsikirjoituksen kohtalosta on nopeimmillaan tullut jo ihan parin päivän sisällä sen lähettämisestä. Ja pienkustantamoissa keskitytään usein johonkin tiettyyn genreen, kustannustoimittajat ovat siis usein hyvin omistautuneita ja jotta kirja menestyisi, laatua painotetaan ehkä melkein enemmän kuin isossa kustantamossa, jossa saattaa olla kiire ja toimittajalla montakin juttua työnalla samaan aikaan.


Katsastin myös "Draaman lyhyt oppimäärä"-nimisen keskustelun. Keskustelemassa olivat Marjo Niemi, Laura Gustafsson ja Reidar Palmgren. Mitä siis kuuluu suomalaiselle näytelmäkirjallisuudelle?

Lyhyesti todettiin, että suomalaiselle näytelmäkirjallisuudelle kuuluu samaa kuin teatterille, totta kai. Pohdittiin, että teatteri on varmasti voimissaan vielä silloinkin, kun ihmiskunta on palannut siihen vaiheeseen, josta joskus lähdettiin - heimoihin ja luolamaalauksiin. Teatteri olisi edelleen suosittu viihdemuoto. Vaikka teatteri kilpailee nyt vaikka minkä tekniikan ja ihmeellisyyksien kanssa, on sillä aina yleisönsä.

Näytelmien yksi suuri ero proosaan on se, että paljon enemmän jätetään tulkinnan varaan. Ja näytelmä kirjoitetaan tietenkin aina sitä varten, että se joskus jossain esitetttäisiin. Näytelmän käsikirjoitus ei ole itsessään vielä teos, vaan pohja. Perustus taideteokselle, johon osansa tuovat niin ohjaaja, näyttelijät kuin valo- ja äänimiehetkin. Ja käsikirjoituksessa jätetään proosaa enemmän tulkinnan varaan. Proosassahan pääsemme useinkin ties kenen pään sisään helpostikin, näytelmässä paljon jää myös katsojan tulkittavaksi. Ehkä melkein enemmän kuin kirjassa lukijan tulkittavaksi.

torstai 22. lokakuuta 2015

Kohtausluettelon laatimista (Inttileski)

Salut!
Tätä tosiaan pyörittelen mielessäni aina vain enemmän.

Eilen editoin nopsaan loput luvut Riittämättömästä, joista olin saanut palautetta. Ei siinä kauaa mennyt, kun vielä tällä kierroksella - ja näin alussa - ei ilmeisesti ihan hirveästi ole tässä vaiheessa korjattavaa (ensi kierroksella saattaa ollakin). Loppupuolisko minua kyllä hirvittää... tuntuu, että osalla henkilöistä on aika heikko motivointi, jota en sulata alkuunkaan. Sen editoimista ja palautetta odotellessa sitten.

Tartuin myös Inttilesken päiväkirjan dramatisoituun versioon ja tein selkeän kohtausluettelon. Siinä hurahtikin sitten kolme tuntia, sillä kohtauksia oli niin jumalattomasti. Jos tästä on tulossa näytelmä, niin elokuvallisia siirtymiäkään ei välttämättä - ainakaan käsittääkseni - tarvitse mukaan. Ihan eri homma. Ja paljon oli myös roskaa, pystyin yhdistämään montakin kohtausta lopulta yhdeksi ilman joitain välikappaleita, joita olin käsikirjoitukseen ensin kirjoittanut. Loppujen lopuksi kohtaukset typistyivät 88 -> 55, mikä on aika hemmetin hyvin! Mutta vieläkin on tarpeellista jäntevöittää ja ehkä poistaakin jotain. Tämä oli vasta alkua.

Ja voihan olla, että jotain on syytä lisätäkin. Tässäkin tarinassa sivuhenkilöiden syventäminen tulee todellakin kyseeseen, sillä ihka ensimmäistä proosaversiosta kirjoittaessani en suunnitellut yhtään. En YHTÄÄN. Ei ihme, että kaikki on niin sekaisin ja kesken. Pohja on kuitenkin onneksi olemassa. Ja ah, tragediaa. Tarina muuttui jo ensimmäisen dramatisoidun version aikana onnellisesta onnettomaksi, tavallaan ainakin. Ensimmäisen kohtauksen kirjoitin myös eilen uudestaan ja voi, että nautin saadessani muovata päähenkilöstä entistä kusipäisempää. Riittämättömän päähenkilö kun on enemmänkin siellä kiltin puolella. Ja se on selkeää tragikomediaa.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Inttilesken päiväkirja - näytelmäksi?

Heipssss!

Juuri kun ehdin päivittää tänne viikon kuluneesta kässäriraivosta, luovuuden portit avautuivat jälleen. Tai portti on raollaan, mutta painava työntää kokonaan auki. Viime yönä, kun olin jo asettunut peiton alle ja juuri nukahtamaisillani, oli taas pakko naputella päässä seikkaileva mielikuva kännykän sähköiseen muistikirjaan.

Eteeni avautui kuva näyttämöstä. Henkilö esittämässä monologia spotissa. Pian lavalle ilmaantui toinenkin spotti ja tajusin, että tämähän on suoraan Inttilesken päiväkirjasta - vain näytelmäsovituksena

Asettaisinko tarinani sittenkin teatterin lavalle?

Aamulla kokeilin ideaa käytännössä. Takaumat eivät ilmeisesti ole kovin suosittuja näyttämöllä tai elokuvissakaan, mutta luulen, että sain tämän toimimaan! Ainakin raakaversioksi ihan mukavasti. Ajattelin, että kokeilen tehdä mahdollisesti vielä yhden raakaversion niistä palasista, mitä minulla on nykyisestä dramatisoinnista - siis niistä onnistuineista. En ole edelleenkään lyönyt täysin lukkoon mitään, mutta pala palalta kokeileminen saattaisi auttaa huomaamaan, toimisiko homma paremmin näin. Teatterista minulla on seitsemän vuoden kokemus näyttelijänä, elokuvapuolelta ei yhtikäs mitään, joten näytelmä kuulostaisi ihan hyvältä omiin korviin. Toki kirjoittaminen on asia erikseen, mutta ainakin tiedän vähän, millaisia tekniikoita lavalla voi käyttää ja voin sitä kautta visualisoida tekstiäni.

Uusi versio minun olisi jokatapauksessa kirjoitettava, nykyisessä dramatisoidussakin versiossa on paljon turhaa räpellystä, minkä voi viskata suoraan roskiin. En ole koskaan aikaisemmin joutunut kirjoittamaan käsikirjoitusta lähes kokonaan uudelleen. Olen vain editoinut, kirjoittanut uudestaan ehkä muutaman kappaleen, lähinnä lisäillyt. Nyt tulee tämäkin metodi tarpeeseen.

Ohjaajani heitti myös ehdotuksen, että näytelmä tapahtuisi vain yhdessä paikassa. Suurimmaksi osaksi se ehkä onnistuisikin, mutta nykyisessä versiossa on käänteitä, jotka vaativat toisen tapahtumapaikan - tai sitten tulisi keksiä jokin ihan muu, uusi tapahtumapaikka kaikelle. Houkutteleva ehdotus, mutten ole varma, saisinko tekstin toimimaan siten. Pohdin tätä vielä, mutta jonkinlaisen uuden version tulen kuitenkin tekemään.

maanantai 19. lokakuuta 2015

"Nerouteni torni on romahtanut"

Moikka!
Joseph Fiennes (Shakespeare in Love, 1998).

Näin on nyt päässyt käymään.

Koko viime viikon heitin pään sisäisiä itkupotkuraivareita, vittuunnuin, angstasin...mitä vielä. Mikään käsikirjoitus, mikään teksti - ei niin mikään suju. Pään sisällä joku huutaa koko ajan, että "Kaikki on paskaa!" ja viha omaa tekstiä kohtaan on mieletön. Epätoivo tulee hyvänä kakkosena.

Tämäkin fiilis pamahti ihan yhtäkkiä. Vähän aikaa sitten leijuin Olympos-vuorilla, käsikset tuntuivat soljuvan ja editointi sun muu sujuvan niin hyvin, ettei mitään rajaa. Yhtäkkiä se epätoivo vaan iski sitten jostain. Heti ensi vilkaisusta käsikirjoitukseen tekisi mieli viskata kone seinään ja käsikirjoitus roskakoriin, repiä aivot päästä, muussata ne ja polttaa roviolla. 


Ote Hamletin monologista, joka osin kuvastaa fiilistä.
(William Shakespeare - Hamlet/1603, suom. Yrjö Jylhä/1955/Otava)

Tunne on aika lamauttava. En ole pitkään aikaan kokenut ihan näin vahvaa epätoivoa ja angstia käsikirjoitusten suhteen. Ne on pidetty kurissa aika hyvin erittäin positiivisella palautevyöryllä, mutta nyt sekään ei riitä. Nämä aivot kääntävät kaikki positiivisimmat kohdatkin ylösalaisin: "Kun tämä kohta kerran on mahtava, mutta koko käsikirjoitus ei sitä ole jokaista sanaa ja välimerkkiä myöten, tarkoittaa se siis, että käsikirjoitus on (suoraan sanoen) täyttä paskaa." Sama toistuu toistaiseksi jokaisen käsikirjoituksen ja tekstinpätkän kohdalla.

Tiedätte varmasti kaikki tunteen. Nyt kysyisinkin, millä te taltutatte kässärivihan ja pääsette epätoivon upottavasta juoksuhiekasta ylös?

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kuuprinssi: sokeus

Heips!
Olen täysin sokea.

Kuuprinssi avasi sieluaan minulle tänään. Toisin sanoen palasin hetkeksi tämän käsikirjoituksen pariin, kun ideoita alkoi tulvahdella ja palaset alkoivat etsiä toisiaan. Jatkoin toista osaa. Ymmärsin, mihin haluan tarinaa viedä - mihin ehkä lopettaa. Mutta nyt tulee se suurtakin suurempi MUTTA...

Ensimmäinen osa. Vihaan sitä. Vihaan melkein joka osaa, kohtaa, sanaa, hahmoa, hetkeä, repliikkiä. Tai ehkä hieman liioittelen. Enemmän vihaan sitä, etten tiedä, mitä haluan ensimmäisestä osasta. En osaa korjata sitä. Toisaalta en ole paljoa vielä yrittänytkään, mutta kärsivällisyys ei juuri nyt riitä. Kaikki on pielessä. Täytyykö minun kirjoittaa kokonaan uusi ensimmäinen osa? Voiko mitään säilyttää? Jos voi, niin mitä?

Toinen osa tuntuu tässä kohtaa olevan liiankin helppo kirjoittaa. Okei, taas liioittelen, mutta melkein mieluummin tekisin pelkästään tuon toisen osan. Jos olisi se vaihtoehto. Mutta ainakin tänään tuntuu, ettei sellaista vaihtoehtoa ole. Toinen osa tarvitsee pohjustusta, tapahtumia ennen sitä ja paljon. Hahmot on tunnettava, tiedettävä juonikuviot ennen toista osaa. Takaumat tuntuisivat tässä hieman hassuilta, luulen, ettei koko toista osaa kykene rakentamaan takaumien varaan. Se ei nyt vain toimi. Jotain on keksittävä, mutta mitä? Otanko ensimmäisestä osasta alun ja liimaan toiseen osaan? Toimiiko se sittenkään? En tiedä. En tiedä enää mitään. Mutta olenko toisaalta koskaan tiennytkään? Tuskin.

Melkein itkettää, kun tuokin käsikirjoitus on niin sotkussa. Varmaan viisainta olisi todellakin pikaeditoida se ensimmäinen osa loppuun, tehdä siitä mahdollinen kaavio paperille ja pohtia sen jälkeen, mikä olisi järkevintä. Ja tarvittaessa kokeilla vaikka mitä. Nyt se kustannustoimittaja olisi kultaakin kalliimpi. Mutta tässä vaiheessa prosessia se olisi todennäköisesti suora, tyhjä hylsy, eikä apua annettaisi. Joten itse täytyisi joka tapauksessa selvitä johonkin saakka ainakin.

Saanko vain heittäytyä lattialle ja vetäistä viikon mittaiset itkupotkuraivarit? Nyt tuntuu juuri siltä.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Studio Orfeus vol.2: 2. lähiviikonloppu

Mojj!
Joseph Fiennes (Shakespeare in Love, 1998)

Eli siis toisen Studio Orfeus -vuoden toinen lähiviikonloppu takana. Tällä kertaa teimme enimmäkseen tehtäviä, luento-osuus oli pienempi. Meillä oli jo perjantaina iltatehtävä, lauantai-iltana toinen ja saimme vielä kotitehtävänkin. Tunneilla sitten kävimme tehtävät läpi. Kaikki kommentoivat kaikille. Se oli aika antoisaa.

Perjantai-iltana tehtävä oli kirjoittaa niin sanottu "peilikohtaus". Katsoimme esimerkkiä Syyssonaatti-elokuvasta (alkper. Höstsonaten, 1978, Ingmar Bergman). Tein kohtauksen päähenkilön ja hänen tyttöystävänsä välille kaikki pöytään -tyylillä. Vakuutin sillä ilmeisesti myös vanhemmat kurssilaiset. Tuli kyllä hyvä mieli! Näyttämöllä tällainen tekniikka kuulemma toimii hyvin myös, otankin sen vinkiksi draaman kirjoituskurssin tehtäviin.

Lauantaina saimme tehtäväksi kirjoittaa päähenkilön monologi about 10 vuoden päästä käsikirjoituksen tapahtumista. Omalla kohdallani tämä oli hieman haastavaa, sillä ensinnäkin päähenkilöni Riittämättömässä on poika ja kymmenen vuoden aikaväli tekee päähenkilöstä muutaman vuoden vanhemman, mitä itsekään olen täällä maailmassa ehtinyt elää. Eli haasteita siis oli. Mutta ihan kelvollisesti sekin meni. Sain ainakin palautetta, että päähenkilö oli hyvin kyspynyt käsikirjoituksen ajasta. Jes! Ja oli aika jännittävää pohtia, mihin elämä on kutakin hahmoa kymmenessä vuodessa vienyt.

Kotitehtävänä taas oli kirjoittaa uni tai mahdollisesti unisarja päähenkilölle. Yritin sitä väkertää tänään, ajatus oli minusta ihan hyvä, mutta toteutus on valitettavasti aika B-luokkaa. Pitää varmaan illemmalla tai huomenna vielä tsekkailla läpi, jos saisin jotain vähän parempaa aikaiseksi tai ainakin paranneltua tekstiä. Toki, jos ei muuta synny, lähetän sitten tämän ja kokeilen vaikka myöhemmin uudestaan.

Oli kyllä mielenkiintoinen lähiviikonloppu - taas kerran. Aina lähiviikonlopuilla koen hurjia euforian tunteita, vaikka välillä editoidessa savu nousisikin korvista. Olen edelleen sitä mieltä, että päätös osallistua Orfeukseen on yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Jos mentäisiin nyt oikein syvällisyyksiin, koen, että herään eloon näitä asioita työstäessäni. Tiedättekö sen tunteen, kun tietää tehneensä oikean ratkaisun ja elämä tuntuu kokonaiselta? Olen aika onnekas, kun olen löytänyt tuon tunteen jo tähän ikään mennessä. Toivottavasti se myös pysyy. Onnellisuus. Sitä se kai on.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Dramatisoitu versio valmis (Inttileski)

Ciao!

Maanantain jälkeen en sitten juuri kirjoitellutkaan. Yritin erästä ihan alkutekijöissään ollutta käsikirjoitusta saada eteenpäin, mutta se ei ottanut sujuakseen millään. Flunssanpoikanenkin iski ja täällä on maattu sohvalla ja luettu ahkerasti melkeinpä koko viikko. Tänä yönä sain kuitenkin jotain aikaan: Inttilesken dramatisoitu versio, joka on ollut jäissä toukokuusta saakka, valmistui vihdoin. Tai ensimmäinen versio siitä - jumalattomasti työtä vielä edessä!

Ensimmäisessä dramatisoidussa versiossakin on hirveästi ongelmia. Ensinnäkin, tarinan kulku muuttui aika rajustikin. Osa on samaa, mutta osa on uutta. Loppu on ihan tyystin erilainen ja kokonaan uusiksi kirjoitettu. Pituuttakin on hirveästi - 150 liuskaa on kokopitkäksi elokuvaksikin aika paljon, Liikaa.

Lisäilin hahmoja, mutta osalle ei olekaan käyttöä. Olin suunnitellut valottavani yhden hahmon inttiaikaa enemmän, mutta siinä ei oikeastaan loppupeleissä ole tarinan kannalta järkeä ollenkaan. Vaikka se lisäisi mukavasti huumoria, ne palaset on luultavasti heitettävä surutta roskiin. Inttimies ei ole tarinani päähenkilö, vaan aika pienessä roolissa loppujen lopuksi.

Muutamassa kohdassa on myös hahmojen motivoinnin kannalta pieniä ongelmia, mutta ne ovat luultavasti korjattavissa, kunhan tunnen uuden stoorin paremmin. Hiontaa, tosiaan. Ensiksi pitäisi varmaankin liimata paketti kunnolla kasaan. Nyt se on aika hatarasti teipeillä kiinni, eivätkä ne kannattele koko tarinaa. Täytyy leikata pois ja jäntevöittää, riisua kaikki turha. Tällä kerralla on kerrankin niin, että materiaalia on liikaa. Pääsen tutustumaan, mitä on todellakin riisua tarina turhakkeista. En sano, että turhista kerroksista, sillä kerroksellisuus on useinkin hyväksi, mutta turhasta sälästä ympärillä.

Alkuosassa on paljon - hyvin paljon - haparointia. Ensimmäinen kohtaus on aika iskevä, mutta pitkälläkin sen jälkeen on etsimisen makua. Ja se ei ole hyväksi, sillä tarkoitan nimenomaan kirjoittajan etsimisen makua, en hahmon. Yritin maistella, mihin suuntaan lähteä. Mitä säästää proosaversiosta ja mitä ei. Tulin seuranneeksi proosaversiota alussa aivan liikaa. Kaikkea turhaa, jolla ei tee tässä versiossa yhtään mitään, on tungettu mukaan. Pois vaan kaikki. Keksin tuossa pari päivää sitten myös yhden keinon, miten vauhdittaa alkupuolta, mutten ole sitä vielä soveltanut käytäntöön. Täytyisi tämäkin versio lukea ajatuksella läpi ja merkitä ehkä pääkohdat, arvioida, minkä voi samantien jättää pois. Mutta sen aika ei kyllä ole nyt. Ainakaan nyt keskiyöllä, kun viimeinen kohtaus on vasta neulottu kasaan.

Lopustakaan en ole varma. Se on lähinnä kehys, johon voi rakentaa myöhemmin. Tiesin vähän, mitä haluan, mutta kuva ei ollut täysin kirkkaana mielessäni. Mietin myös sitä, että mitä käy, jos päähenkilö ei ymmärrä vielä lopussa tekojensa seurauksia, mutta ympärillä olevat hahmot ymmärtävät ja - ennen kaikkea - katsoja ymmärtää? Onko se silloin huono? Päähenkilö kehittyy, muttei kehity kuitenkaan? Olenko silloin pettänyt katsojat? Ajatuksena on kuitenkin tuoda katsojalle ymmärrys, vaikka päähenkilö on edelleen hakoteillä. Tarina on tavallaan sivuhahmojen silmien avautumisen tarina enemmän kuin päähenkilön itsensä valaistumistarina asioiden saralta. En ole aikaisemmin kirjoittanut mitään tällaista. Onko kellään vinkkejä tai ajatuksia asiasta?