sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Dramatisoitu versio valmis (Inttileski)

Ciao!

Maanantain jälkeen en sitten juuri kirjoitellutkaan. Yritin erästä ihan alkutekijöissään ollutta käsikirjoitusta saada eteenpäin, mutta se ei ottanut sujuakseen millään. Flunssanpoikanenkin iski ja täällä on maattu sohvalla ja luettu ahkerasti melkeinpä koko viikko. Tänä yönä sain kuitenkin jotain aikaan: Inttilesken dramatisoitu versio, joka on ollut jäissä toukokuusta saakka, valmistui vihdoin. Tai ensimmäinen versio siitä - jumalattomasti työtä vielä edessä!

Ensimmäisessä dramatisoidussa versiossakin on hirveästi ongelmia. Ensinnäkin, tarinan kulku muuttui aika rajustikin. Osa on samaa, mutta osa on uutta. Loppu on ihan tyystin erilainen ja kokonaan uusiksi kirjoitettu. Pituuttakin on hirveästi - 150 liuskaa on kokopitkäksi elokuvaksikin aika paljon, Liikaa.

Lisäilin hahmoja, mutta osalle ei olekaan käyttöä. Olin suunnitellut valottavani yhden hahmon inttiaikaa enemmän, mutta siinä ei oikeastaan loppupeleissä ole tarinan kannalta järkeä ollenkaan. Vaikka se lisäisi mukavasti huumoria, ne palaset on luultavasti heitettävä surutta roskiin. Inttimies ei ole tarinani päähenkilö, vaan aika pienessä roolissa loppujen lopuksi.

Muutamassa kohdassa on myös hahmojen motivoinnin kannalta pieniä ongelmia, mutta ne ovat luultavasti korjattavissa, kunhan tunnen uuden stoorin paremmin. Hiontaa, tosiaan. Ensiksi pitäisi varmaankin liimata paketti kunnolla kasaan. Nyt se on aika hatarasti teipeillä kiinni, eivätkä ne kannattele koko tarinaa. Täytyy leikata pois ja jäntevöittää, riisua kaikki turha. Tällä kerralla on kerrankin niin, että materiaalia on liikaa. Pääsen tutustumaan, mitä on todellakin riisua tarina turhakkeista. En sano, että turhista kerroksista, sillä kerroksellisuus on useinkin hyväksi, mutta turhasta sälästä ympärillä.

Alkuosassa on paljon - hyvin paljon - haparointia. Ensimmäinen kohtaus on aika iskevä, mutta pitkälläkin sen jälkeen on etsimisen makua. Ja se ei ole hyväksi, sillä tarkoitan nimenomaan kirjoittajan etsimisen makua, en hahmon. Yritin maistella, mihin suuntaan lähteä. Mitä säästää proosaversiosta ja mitä ei. Tulin seuranneeksi proosaversiota alussa aivan liikaa. Kaikkea turhaa, jolla ei tee tässä versiossa yhtään mitään, on tungettu mukaan. Pois vaan kaikki. Keksin tuossa pari päivää sitten myös yhden keinon, miten vauhdittaa alkupuolta, mutten ole sitä vielä soveltanut käytäntöön. Täytyisi tämäkin versio lukea ajatuksella läpi ja merkitä ehkä pääkohdat, arvioida, minkä voi samantien jättää pois. Mutta sen aika ei kyllä ole nyt. Ainakaan nyt keskiyöllä, kun viimeinen kohtaus on vasta neulottu kasaan.

Lopustakaan en ole varma. Se on lähinnä kehys, johon voi rakentaa myöhemmin. Tiesin vähän, mitä haluan, mutta kuva ei ollut täysin kirkkaana mielessäni. Mietin myös sitä, että mitä käy, jos päähenkilö ei ymmärrä vielä lopussa tekojensa seurauksia, mutta ympärillä olevat hahmot ymmärtävät ja - ennen kaikkea - katsoja ymmärtää? Onko se silloin huono? Päähenkilö kehittyy, muttei kehity kuitenkaan? Olenko silloin pettänyt katsojat? Ajatuksena on kuitenkin tuoda katsojalle ymmärrys, vaikka päähenkilö on edelleen hakoteillä. Tarina on tavallaan sivuhahmojen silmien avautumisen tarina enemmän kuin päähenkilön itsensä valaistumistarina asioiden saralta. En ole aikaisemmin kirjoittanut mitään tällaista. Onko kellään vinkkejä tai ajatuksia asiasta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti