keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Hylsy mikä hylsy

Heips!

AVAUTUMISVAROITUS:
Jos et halua lukea kitinää ja ulinaa ja sietää angstia, älä lue eteenpäin!
(ps. pahoittelen avautumispostausta, pyrin pitämään sen kuitenkin asiallisena)

Tällä kertaa minulla ei oikeastaan ole mitään kerrottavaa kirjoitusprojektien osalta. Okei, tein yhden draamakurssin tehtävän, mutta se ei ollut iso. Kävin myös viime keskiviikkona "lastenkirja-palaverissa", pohdimme, mistä lähteä liikkeelle ja tutkailimme kuusi vuotta sitten väsättyä pohjaa. Sovimme myös, että etenemme hitaasti. Pikkuhiljaa, vähitellen, mitä näitä nyt on. Saimme kumpikin hyviä ideoita, mistä on varmasti mukava lähteä tekemään sitten, kun on sen aika.

Sain myös viime viikolla ns. "pääsykoehylsyn". Voisin heittää sen tuonne kaikkien käsikirjoitushylsyjen joukkoon. Eli siis en saa osallistua tuon koulun pääsykokeisiinkaan, joka kyllä harmittaa. Ja painaa alemmas kuin ehkä toivoisin. Tai ei, ei kukaan toivo mitään tällaista, mutta se vaikuttaa nyt vähän kaikkeen tekemiseen. Kliseisesti voisin todeta, että "puolen vuoden työ oli turhaa", mikä ei sekään olisi totta, sillä ei mikään koskaan mene hukkaan. Mutta hylsy mikä hylsy. Ja joka kerta se vain tuntuu yhtä pahalta, vaikka kuvittelisi, että näihin jo tottuisi.

Ja näihinhän pitäisi tottua, jos haluaa pärjätä tällä alalla.

Miksei näitä sitten voi ottaa niin, että vain hyväksyisi faktat, kohauttaisi olkia ja menisi eteenpäin kohti uusia mahdollisuuksia? Miksi se yksikin hylsy on niin vaikea ottaa vastaan? Vaikka sitä kuinka valmistautuu, tietää kehyksen, tietää sen, että sadasta prosentista yksi prosentti on huomattavasti vähemmän kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän, niin silti tuntuu kuin koko pää lyötäisiin tohjoksi kun se hylsy sitten tulee. Kuten tuossa yhdelle ihmiselle totesin, tuntuu kuin kaikki ovet lyötäisiin päin kasvoja ja sen lisäksi vielä turpaan.

Kyllä tästä vielä silti noustaan. Aina on noustu, vaikka se toki vie joskus enemmän aikaa. Mutta jostain syystä joka kerta, kun uusi hylsy tulee, muistuvat mieleen myös ne tuhat vanhaa ja se nouseminen sieltä suosta muuttuu joka kerta vaikeammaksi. En tiedä, kuinka moni teistä siellä ruudun takana on niitä, jotka saavat vain voimaa vastoinkäymisistä, mutta itse en kuulu siihen porukkaan. Välillä todellakin toivoisin, että kuuluisin. Minä kuulun niihin, jotka vetävät ensin viikon mittaiset itkupotkuraivarit lattialla, suunnittelevat lopettavansa jo koko homman ja joiden täytyy suostutella itsensä yrittämään vielä uudelleen. Jotain on kuitenkin tapahtunut vuosien varrella, sillä en ole enää automaattisesti lyömässä hanskoja tiskiin ja luovuttamassa. Suurimpana tekijänä tässä ehkä pitäisin mahtavaa ja kannustavaa palautetta, joka ei kuitenkaan onneksi ole unohtunut näiden hylsyjen keskellä. Ja ehkä myös sitä, että olisin erittäin pettynyt itseeni, jos luovuttaisin. Sitä olisi melkein vaikeampi kestää kuin niitä hylsyjä. Ja ylipäätään Oriveden opistoa, sillä siellä on todellakin vahvistunut tunne siitä, että voisin joskus onnistua - mutta se "joskus" tuntuu olevan todella kaukana. 

Tunnistaako kukaan tällaisia tunteita?

Myös omat kikkansa hylsyangsteista selviämiseen saa mielellään jakaa. Itseä auttaa yleensä aika ja vastapainoksi jokin onnistumisen kokemus aiheesta, mutta niitä saa joskus odottaa pitkäänkin.

4 kommenttia:

  1. Kyllä se siitä ajan kanssa vielä <3

    VastaaPoista
  2. Itse en ole vielä lähettänyt mitään minnekään niin vaikea sanoa hylsyistä, mutta muuten olen kyllä tosi huono kestämään vastoinkäymisiä. Eli voinen käsittää tuntemuksesi. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä ja samat sinne toki myös! Vastoinkäymiset on kyllä sellainen ihme - en ymmärrä, miten jotkut tuntuvat pääsevän niistä yli kovin helposti. Itsellä on vielä opettelemista tosiaan. Mutta "mukavaa", etten ole ainoa asian kanssa painiva. :D

      Poista