tiistai 28. maaliskuuta 2017

Hyvää matkaa Nangijalaan

Hei.

Uutiset ovat varmasti jo tavoittaneet monet. Meidän oma Lukutoukka-bloggarimme, kirjojen suuri ystävä ja kirjallisuuden iloinen lähettiläs on eilen äkillisesti menehtynyt. Itse en tuntenut häntä hyvin, mutta kuitenkin sen verran, että toisinaan juttelimme Facebookissa tai Instagramissa ja ehti hän koelukea vuosi sitten Addiktionkin. Ja ilokseni hän piti siitä kovasti.

Toivon, että olisin ehtinyt tutustua häneen paremmin. Olen silti iloinen niistä keskusteluista, joita ehdimme käydä.

Hyvää matkaa Nangijalaan, satujen lumoavaan maailmaan, Krista.


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ennakkotehtävät purkissa - mitä seuraavaksi?

Heipsis!
Tunteiden kirjo on laaja.

Ennakkotehtävät, hakemukset... kaikki on nyt postissa tai lähetetty menemään. Tilalla on omituinen tyhjiö. Addiktion palautteet eivät ole vielä tulleet, ei siis ole nyt tällä sekunnilla mitään suurta määrää editoitavaa. Mitä siis nyt?

Huomasin myös, että yöllisistä, omituisista runoistakin tuli paremmat kuin yhdestä ennakkotehtävästä. Epäilyksen vuoro iskeä.

Nyt varmaan vuorossa kehitellä uusi biisi biisikilpailuun. Nykyinen versio on aika kuraa, se oli enemmän kokeilu kuin todellinen yritys. Ja sitten on Kariston kuvakirjakilpailun sadunkaltainen juttu, joka myös pitäisi ehkä kurkata, mutten tiedä täsmälleen, mitä editoida siitäkään. Sitten on minisarjan tynkä, jota yritin viime yönä kirjoittaa eteenpäin, mutta äkkiä ei oikein sujunutkaan. Ollaanko nyt taas jumissa?

Ehkä keskityn teatteriin. Onhan tänään maailman teatteripäivä!

Kuitenkin tuntuu, että jotain pitäisi tehdä. Se ei ole sellainen tunne, että olisi pakko saada jotain aikaan, mikä minulla on usein. Se on usein aika negatiivinenkin olotila, varsinkin, jos mitään ei synny. Se ei ole myöskään sellainen, että olisi liikaa tekemistä ja jostain täytyisi aloittaa. Se on jokin sellainen, että se olotila, mikä nyt on, kaipaa jotain. Kaipuu. Kaipuu tekemiseen. Kaipuu tuottamiseen. Kaipuu editointiin. Kaipuu kirjoittamiseen. Kaipuu taiteen tekemiseen.

Tilalla on jotain kummallista, joka ei suojaa, muttei paljastakaan. Ei ole pimeää, muttei ole myöskään valoa. En tiedä, onko sumuistakaan. Edessä on päämääriä, jotka vaativat paljon. Tulisi levätä. Mutta jos lepo ei tunnu hyvältä, mitä sitten? Jos mieli lepää ennemmin silloin, kun tekee, eikä silloin, kun on tekemättä?

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Ennakkotehtävien pyörteissä

Tsau!
Fiilis, kun oot jo puoliksi selvinnyt.

Ensimmäiset versiot tehty ja ehdin pitää jo lähes kaksi vapaapäivää (muutamia pieniä juttuja lukuunottamatta). Alkuviikosta tosiaan ne toisen koulun tehtävät ja toisen koulun keskiviikkona, kun ne vihdoin julkaistiin. Aineisto ei ollut kovin laaja, mutta ehkä tavallaan haastavampi kuin aikaisemmin. Tai ehkei sitäkään, mutta tehtävät olivat laajempia, vaativat enemmän pohtimista ja uuden luomista kuin edellisinä vuosina. Aikaisemmin synopsis ollaan tehty aineiston pohjalta, nytkin sen pohjana oli aineisto, mutta juonikaari tuli keksiä itse.

Kaikesta huolimatta tartuin tehtäviin hyvin ja positiivisin mielin.

Toki kuumottelee, riittääkö se, mitä on tehnyt. Onko tarpeeksi omaperäistä, yllätänkö, onko taso sama tai (toivottavasti) edellisen vuoden ylittävä? Mitä jos en tänä vuonna pääse edes pääsykokeisiin saakka? Viime vuonna sattui päähän idea, jonka siivin pääsin haastatteluun ja sitä kautta kokeisiin, vahvuuteni oli todennäköisesti juuri aineistotehtävässä ja omaperäisessä ideassa ja näkemyksessä. Ovatko tehtäväni nyt liian tavanomaiset? Sorrunko sittenkin kliseisiin? Mutten tahtoisi alkaa vääntää turhaan mitään liiankaan erikoista, sillä se varmasti näkyisi lopputuloksessa eikä hyvässä mielessä. Väkisin tehty, liian kummallinen yritys ei yleensä ole edukseen vaan kääntyy itseään vastaan. Nyt tekniset jutut ovat jotakuinkin kohdillaan, mutta riittääkö sisältö haastattelukutsuun? Näkyykö siinä omaleimaisuus?

Tuntuu, että synopsikseen tarvisisi enemmän yllättävyyttä. Toisaalta tässä genressä se ei aina ole pääosassa, ei jännitetä niinkään paljon sitä, kuinka käy kuin kuinka lopputulokseen päästään. Kuitenkin jotain yllättävyyttä saisi mielellään olla. Ei kukaan jaksa katsoa elokuvaa, josta tietää ensimmäisestä minuutista saakka jokaisen juonenkäänteen ja lopputuloksen. Vai jaksaako?

Myös mietityttää, kannattaako hakea kolmeen paikkaan. Tottahan se lisäisi mahdollisuuksia päästä opiskelemaan unelmien alaa - vai lisäisikö todella? Söisikö liian moneen paikkaan venyminen lopulta energiaa toisilta, eikä mihinkään saisi panostettua 250%? Olisiko parempi keskittyä pariin ja painaa niissä täysillä? Mutta jos kävisinkin niin, ettei pääsykoekutsua tulisi kumpaankaan, silloin kyllä harmittaisi, ettei olisi hakenut useampaan. Pääsykokeet ovat kaikissa lähes peräkkäisillä viikoilla ja kokeet kestävät jokaisessa useamman päivän (3-6 päivää). Olisinko jo liian väsynyt, kun viimeiset kokeet olisivat käsillä?

Kuitenkin voi käydä myös niin, ettei kutsua tule yksiinkään kokeisiin. Se ratkaisi toki väsymysongelman, mutta olisi tietenkin suuri pettymys.

Mutta toisaalta - miksi jättää mahdollisuuksia käyttämättä?

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Studio Orfeus 3 - 6. lähiviikonloppu

Moi!
Suokaa anteeksi, näytön olisi toki voinut putsata.

Tämän lähärin aiheena oli muistot. Muistaminen, varhaisimmat lapsuusmuistot, alitajuiset, tiedostamattomat muistot, jotka saattavat vaikuttaa henkilöhahmojen käytökseen...kaikki semmoinen.

Tein tätä taas nyt etupäässä Addiktion osalta. Tuntui, että äkkiä löysinkin paljon uutta eräästä sivuhenkilöstä, joka ei ole kaikkein suurimmassa osassa käsikirjoituksessa ja joka on jonkin aikaa jo tuntunut aika yksiulotteiselta. Äkkiä koko olemus ja henkilön sisäinen maailma avautui jollain tavoin uudessa valossa ja varmasti hyödynnän näitä muistoja ja lapsuudesta löytyneitä luonteenpiirteitä hahmon rakentamisessa jatkossa. Myös muista henkilöistä löysin asioita, joita todennäköisesti aion käyttää, mutta ne olivat jo alun perin olleetkin jo vähän selkeämpiä.

Saimme 12 liuskaa tehtäviä, jotka auttavat varmasti helpostikin syventämään hahmoja. Oli lapsuuden leikeistä kysymyksiä, rakkaista ja karmeimmista pakoista, implisiittisiä ja eksplisiittisiä muistoja... lista jatkuu. Jotenkin koin nämä nyt todella hyödyllisiksi juuri käsikirjoituksen tässä vaiheessa, kun maailma on muutenkin avautunut itselle ihan uudella tavalla. Sainkin kommentin, että olen tässä versiossa löytänyt tarinamaailmaan jonkin uuden kulman. Jes.

Ja tätä tehtävälistaa tulen varmasti hyödyntämään myös jatkossa muiden käsikirjoitusten kohdalla. Sen verran paljon auttoi.

Laitoin eilen viimeiset luvut arvioitavaksi Moodleen. Nyt vain sitten odotellaan. Huomenna julkaistaan yhden koulun ennakkotehtävät, joita aineistosta riippuen teen sitten taas vuorokauden tai hikihatussa kolme viikkoa. Keksin myös hakea vielä yhteen kouluun, jonka tehtävät olivat tuntuneet ikäviltä kaksi vuotta sitten ja olin jo hetkeksi hylännyt ajatuksen tästä koulusta, mutta kävin kuitenkin viime yönä ennakkotehtävät kurkkaamassa. Ne osoittautuivatkin tänä vuonna todella hauskoiksi ja mielekkäiksi tehdä! Sain tehtyä niistä jo ensimmäiset versiot kahdessatoista tunnissa, joista kahdeksan autuaasti nukuin. Toki niissä on vielä pohdittavaa ja korjattavaa, mutta nämä olivat sen verran yksinkertaisia, ettei tarvinnut tuskailla ja hermostua ja väännellä ja käännellä ideoita loputtomiin. Tasokin hakijoiden suhteen saattaa tietysti nyt olla sitten korkeampi. Tämä kuitenkin saattaa luvata hyvää, sillä viime vuonna toisen koulun tehtävät tein todellakin lähes vuorokaudessa, otin suuria riskejä, mutta pääsin lähemmäs unelmieni koulupaikkaa kuin vielä kertaakaan korkeakoulujen hauissa. Ja jos ennakkotehtävät tuntuvat hirvittävän vaikeilta, on pääsykokeissakin sitten luultavasti hankalempaa, jos sinne saakka edes pääsee.

Nyt jatkan kuitenkin hyvillä mielin hakuprosessia. Ehkä kolmen viikon kuluttua on taas palautetta saatu Addiktiostakin ja pääsen hakulomakkeiden jälkeen suoraan käsikirjoituksen kimppuun.

P.S. Aloin myös viime viikolla työstää nuorten minisarjaa. Lähinnä treenaukseksi ennakkotehtäviä ja pääsykokeita varten, mutta jos se lähteekin vetämään ja innostun enemmän, en estele. Kirjoitin myös sadun Kariston kuvakirjakilpailuun tässä palautteita odotellessa ja vähän laululyriikkaa. Onneksi projektit eivät lopu kesken!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Mitä tehdä, kun on jumissa?

Heipsis!
Jumissa?

Olen odotellut palautteita Addiktion luvuista jo tovin ja odottelen vielä hetken lisää. Saimme kuitenkin eilen muutaman tehtävän, jotka teinkin jo saman tien - en enää pysynyt housuissani, olin jo jonkin aikaa ollut edistämättä tekstejä juurikaan. Sillä välin olen kirjoitellut omaksi huvikseni runoja ja jopa yhdet laululyriikat, joista eräs muusikkoystäväni kovin innostui (vaikkei taidakaan olla ihan hänen tyylisestään musiikista kyse). Aina jotain, joka pitää vireen yllä ja ruokkii luomisen tarvetta sillä välin, kun joutuu isommista projekteista olemaan "pakkolomalla", hahah.

Pienenä lisätehtävänä sai pohtia jumitusta. Saimme joitain vinkkejä, mitkä saattaisivat auttaa millaiseenkin jumiin. Kirjoitin myös tiedoston, johon kertoilin, miten itse yritän selvitä jumista. Välillä se toki ottaa pidemmän ajan, eivätkä lukot heti aukea. Voisin kuitenkin tähän vähän avata, mikä minua jumittaa ja millä itse selviän.

Pahimpia lukkiuttajiani ovat ehkä sellaiset kohdat, mistä en tiedä, miten saada paperille (tai useimmissa tapauksissa kirjoitusohjelman tiedostoon) juuri se, mitä haluan ja millä tavalla. Harvemmin poden totaalista valkoisen paperin tai ruudun kammoa, vaan kyse on enemmänkin siitä, että KUINKA tai MITEN. Toinen, mikä on tuttu kaveri, on sitten kauhea "tekstiviha", raivo sitä kuraa kohtaan, mitä on itsestään ruudulle suoltanut. Sitä ei kauheasti auta myöskään se, jos on juuri lukenut tai katsonut tms jonkun upean teoksen ja vertaa itseään siihen. Aina sanotaan, että niin ei kannattaisi tehdä, mutta uskon, että jokainen tekee sitä joskus kuitenkin. Usein kyse on varmaan siitä, että tämä toisen teos on niin sanotusti valmis ja oma kesken - eihän se silloin voikaan olla niin mahtava kuin joku uutuusteos kirjastossa.

Miksi valkoisen ruudun kammo ei sitten ota valtaa? 

Yritän pitää mielessä, että huonoakin materiaalia on helpompi saada editoitua ja paremmaksi kuin täysin tyhjää ruutua. Usein yritän suoltaa ulos edes jotain ehkä vähän pakollakin (ei ilmeisesti toimi kaikilla), koska vaikka jälki olisi suoraan sanottuna kuinka paskaa tahansa eikä edes kovin käyttökelpoista, saattaa se avata jotain ja laskea rimaa saada itsestä edes jonkinlaisia sanoja ulos. Jo pelkkä sana, rivi tai tekstiin liittyvä ajatus voi ratkaista ja avata joitain lukkoja. Itsellä rimaa kirjoittaa nostaa hyvin helposti lyhytkin tauko, joten yritän pitää itseni vireessä edes jollain. Oli se sitten hassu runo sen päivän tuntemuksista tai jostain tapahtumasta, toisesta ihmisestä, aamuheräämisestä tai vitsillä kehitellyt laululyriikat, jotka eivät oikeastaan edes istu rytmiin tai vain päiväkirjamaista suoltamista tekstitiedostoon esimerkiksi juuri jumituksesta ja siihen liittyvistä tunteista, yritän kirjoittaa aina edes jotakin. Päiväkirjamainen angstaus tekstitiedostoon valuttaa myös osan tuskasta ulos, ulkoistaa sen siihen ruudulle ja tuntuu ainakin minulla tekevän hieman tilaa uusille ajatuksille tuonne mielen sopukoihin. Täysi tauko lähinnä ahdistaa ja itsellä vain edesauttaa lukitusta. Joskus sekin on kuitenkin ilmeisesti paikallaan.

Edellä mainitut auttavat siksikin, ettei minulla esim. lyriikan tai aforismien kanssa ole yhtä suuria paineita onnistua kuin pitkien käsikirjoitusten kanssa, vaan teen niitä aika paljon kepeämmällä mielellä. Ne ovat tavallaan enemmän itsen huvistusta kuin ryppyotsaisena puurtamista (ehkä viimeinen vertaus ei osunut ihan kohdalleen, koska todellakin nautin siitä, mitä teen, mutta tajusitte pointin). Ja aikaansaamattomuuden tunnetta minun on melkein vielä vaikeampi sietää kuin epäonnistumista. Joskus se oli ehkä toisin, mutta jälkimmäistä olen pikkuhiljaa, minimaalisina annoksina oppinut kestämään (ainakin kirjoittamisen kohdalla). Kirjoittamisessa "epäonnistuminen" (en edes oikein tiedä, istuuko tuo sana koko yhteyteen) on sinänsä hauskaa, sillä tekstiä voi aina viilata ja parantaa ja muut usein mielellään kommentoivatkin. Ei ole niin elämän ja kuoleman kysymys kuin ehkä jokin muu.

Yhtenä vinkkinä oli hypätä esim. tuskallisten, tylsiltä tuntuvien lukujen tai kohtien yli ja kirjoittaa ne myöhemmin. Aika harvoin itse harrastan tätä. Jos jokin kohta tuntuu erityisen tylsältä, miettisin ehkä, tuntuuko se siltä sitten lukijastakin. Joka kohdassa ei tietenkään tarvitse olla yhtä suurta latausta ja jännitettä, mutta jokaisen kohdan tulisi minun mielestäni olla kiinnostava jollain tavalla - oli se sitten miljöö, jokin henkilöhahmo tai jokin muu. Ja itse en jotenkin pidä siitä ajatuksesta, että ne tylsemmät kohdat odottelevat siellä sitten viimeisenä kirjoitusvuoroa. Mieluummin kirjoitan ne jonkinlaisena pois alta (ja korjaan vaikka myöhemmin) ja palkitsen itseni sillä, että pääsen tämän ja tämän jälkeen kirjoittamaan sitten tätä superinnostavaa kohtaa.

Rutiinien rikkomisesta puhuttiin myös. Uskon, että se saattaisi auttaa minuakin. Tällä hetkellä minulle on kuitenkin riittänyt se, että on monenlaisia projekteja työn alla yhtä aikaa. Siitä olen maininnutkin täällä useasti. Aina, kun jostain toisesta pitää taukoa, voi palata toiseen ja niin edelleen. Ja jos jonkun kanssa tulee juuri tämä jumi, voi toisenlainen tunnemaailma, miljöö ja henkilöt raikastaa ajatuksia päässä ja tuodakin jotain uutta toiseenkin tekstiin. Kaikki eivät ilmeisesti tykkää työstää monia juttuja yhtä aikaa, mutta omalla kohdallani olen kokenut sen oikein hyväksi.

Myös pelkkä keskusteleminen kirjoittamisesta tai kirjallisuudesta on minusta helpottavaa. Suosin varsinkin näitä kirjoittamiseen liittyviä Facebook-ryhmiä, sieltä on löytynyt paljonkin tukiverkostoa. Ja toki myös muu taide, oli se sitten mitä tahansa. Katsominen, mutta itseni kohdalla ehkä melkein kuitenkin mieluummin tekeminen. Esimerkiksi teatteri innostaa myös kovasti. Siellä kuitenkin harvoin puurretaan niin yksin projektien kanssa, on koko ajan muut tukena ja ympärillä pohtimassa ja testailemassa eri juttuja. Näytellessä myös pääsee hetkeksi siitä omasta maailmasta ja kirjoittamisen tuskasta pois, kun voi hypätä jonkun muun nahkoihin, elää sitä hahmoa, mutta toisin kuin kirjoittamisessa, olla myös jonkun toisen ohjattavana ja antaa viimeinen päätösvalta ulkopuoliselle. Se on usein hyvin vapauttava tunne ainakin omalla kohdalla. Ja treenien jälkeen vaan kotiin ja kirjoittamaan! Ainakin toivottavasti.

Olisi aika paljon vielä, mitä en ehtinyt tähän kirjoittaa, mutta postaus alkaa venyä sen verta pitkäksi, että jätän toiseen kertaan. Ajatuksia, kommentteja, omia postauksia. Keskustellaan ihmeessä!