maanantai 17. joulukuuta 2018

Solmut leikattu auki (Addiktio)

Heiiiii!
Tamdamdaaaaam.

Viikonloppu meni pohdiskellessa, keskustellessa, väännellessä ja käännellessä pienempiä juttuja kässäristä. Ratkaisin ehkä ongelman sen yhden henkilöhahmon suhteen, motivointi löytyi, mutta toteutus saattaa aavistuksen uupua. Mietin, lupaanko alussa liikaa, sillä tyyppi aika lahjakkaasti katoaa loppupuolella. Voi olla, että alun kohtausta tulee vähän säätää (sisältö menee, mutta se, miten info tuodaan). Olen kuitenkin vieläkin aavistuksen pihalla. Tällä kierroksella lähinnä poistelin yksittäisiä sanoja tai lauseita, vaihdoin sanojen paikkaa... perus pilkunviilausta.

Nyt pitäisi todella saada sitä palautetta.

Kukaan ei ole vielä lukenut tai kommentoinut uusinta versiota. Tämän syksyn remonttiversiota. Haluaisin saada palautetta, ennen kuin lähden enempää viilailemaan pilkkuja. Jos löytyykin vielä isompaa remontoitavaa. Olen muuttanut sen verran paljon, että laseista taas linssit hajosivat ja sokeus yllätti. Tuntuma, fiilis, minulla on, että ollaan menty huomattavasti parempaan suuntaan. Seison vankemmin tekstin takana - jälleen. Mutta voi olla, että tässä innostuksissani olen mokaillut jossain, minkä tyystin onnistun sivuuttamaan näillä läpilukukierroksilla. Palautetta on luvassa tammikuun alkupuolella kurssilta, sen palautteen varassa varmaan vielä vähän korjailen, ennen kuin lähetän arvosteltavaksi toiseen paikkaan. Jospa niiden kierrosten jälkeen voisi taas miettiä sitä uutta kustantamorundia. Näppejä polttelisi, sydän hakkaa jo tahtia, mutta yritän nyt todellakin tehdä kaiken voitavani. Luulen, että pystyn vielä puristamaan lisää, vieläkin viilatumman kokonaisuuden, nyt kun äkkiä opinkin paljon. Aikaisemmin olen toki myös tehnyt kaiken voitavani niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä silloin oli, mutta uskon, että nyt on päänupissa loksahdellut enemmän.

Uusi loppu. Se uusin. Se, mistä hävisi paljon toivoa. Olen sulatellut sitä muutaman päivän (yön). Vaikka kaiken tajuaminen ahdistikin aika reippaasti, yllättävän paljon (en kuvitellut voivani ahdistua omasta tekstistäni - niin ei ole ikinä käynyt, vaikka mitä hirvittävyyksiä olisin kirjoittanut), ajatus on, että ehkä tämä on sittenkin lähempänä sitä, mitä haen. Puoli vuotta mietiskelin sitä toivoa, mitä kesällä kirjoitettuun loppuun toin (sitä on kyllä edelleen, muttei samoissa määrin), vihjailin positiiviseen suuntaan. Jokin alkoi kuitenkin tökkiä. Oli ihanaa lukea, kuinka asiat kääntyisivät kovinkin parhain päin, mutta se realistisuus... sillä koko ajan markkinoin Addiktiota itsellenikin (toki olen muutaman vapauden fiktion suojissa ottanut, dokumenttia en ole tekemässä). Ja jos jokin ratkaisu alkaa ottaa päähän ja mietityttää liikaa, se ei todennäköisesti ole oikea. Vaikka toivoin sitä lukijana, kirjoittajana se tuntui aavistuksen väärältä.

Nyt vaan sitä palautetta venailemaan sitten. Ajattelin hetkisen taas antaa itselleni pohdiskelutaukoa, ennen kuin lähetän tekstiä eteenpäin. Ihan siltä varalta, jos jossain alkaisi taas loksahdella.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Solmussa (Addiktio)

Moi!

Tänään avasin tiedoston. Korjasin monet virheet, mitä viikon sisällä ehdin päässä pyöritellä. Moni korjaantuikin kuin itsestään.
Jes, ajattelin. Sujuu.
Kunnes ei enää sujunutkaan...

Moni asia selkeni. Paranikin huomattavasti. Huomasin kuitenkin 2 isompaa ongelmaa: toinen liittyy erääseen henkilöhahmoon, josta on puhuttu kässärin aikana ja josta puhutaan, mutta kuka ei esiinny itse käsikirjoituksessa laisinkaan (muuta kuin muistoissa). Kyseessä ovat päähenkilön perhesuhteet ja ei, en ole "murhannut" tätä hahmoa. Mietinkin, ettei ratkaisuni ole ehkä tarpeeksi hyvin perusteltu, ettei se ole realistinen. Yritin tuoda henkilöhahmoa aavistuksen tekstiin, pienissä määrin, mutta nekään eivät oikein loksahtaneet kohdilleen. Ne ovat ok, mutta tuntuvat ainakin tänään vähän tekemällä tehdyiltä. Pohdin jopa henkilön murhaamista (ennen tarinan alkua). Olisi huomattavasti helpompi ratkaisu, mutta sitten menisi aikamoisiksi murhabileiksi koko teksti - varmaan.
Sekään ei tunnu olevan ratkaisu, että henkilöhahmolle antaisi paljon enemmän tilaa käsikirjoitukseen. Se todennäköisesti pilaisi monta asiaa ja veisi tekstiä suuntaan, johon en sitä juuri nyt halua viedä. Tätä on mietittävä.

Toinen ongelma liittyy lopetukseen.
Pidän edelleen uudesta lopetuksestani, olen ehdottomasti sen puolella. Palasin kuitenkin eräiden henkilöiden välisessä suhteessa vanhaan lopetukseen päin. Uuden lopetuksen toivo, mitä annoin, ei tuntunut realistiselta. Toivoin sitä itse lukijana koko käsikirjoituksen ajan, hurrasin, kun annoin vihjeitä tähän suuntaan (vaikka loppu jäikin sen suhteen auki, vihjeitä toiseen suuntaan oli). Minua kuitenkin kesästä asti kiusasi tämä asia, ei varsinaisesti kunnolla tökkinyt, mutta olen ehtinyt miettiä koko kässäriä yltä ja alta ja päältä ja välistä sen uskottavuuden osalta. Tänään sitten testasin, poistin toiveikkaat vihjeet pitkin kässäriä, ja lunastin sen, mitä tässä uudessa "vihjeettömässä" versiossa lupaan.
Ja ei hemmetti, kun tuli paha olo.
Minulle olisi kirjoittajana ja ihmisenäkin ihan ok, jos liikaa toivoa ei olisi ilmassa henkilöiden välisen suhteen suhteen. Se ei häiritsisi minua, hyväksyisin sen kyllä, sillä edellinen versioni kallistui enemmän tähän suuntaan. Pahinta minulle oli kirjoittaa (ja lukea) turhasta toivosta. Siitä, kuinka henkilöni ei edes käsikirjoituksen viimeisellä rivillä tajua toivovansa jotain, mitä tuskin tulee tapahtumaan. Se, kun vastapuoli antaa selvät vihjeet, mutta toinen ei osaa lukea niitä. Turha toivo. Turha toivo on mielestäni yksi kamalimpia asioita, varsinkin se, kun sitä ei vielä tajua.
Tässä painin nyt kunnon ristiriidassa. Mikä on oikein minulle, mikä on oikein henkilöille, mikä on oikein tarinalle, mikä on oikein lukijoille.

Lunastan mielestäni sen, mitä lupaan. Ja toivoa on kyllä muuten, ainakin vähän, joidenkin asioiden osalta. Mutta aiheuttaako nykyinen lopetus katharsiksen? Aiheuttaako sen, että kirja viskataan seinään? En ole tästä vielä selvillä. Täytyisi lepuuttaa, täytyisi luetuttaa ihmisillä. Suunnitelmissa oli ensi viikko käyttää aika pitkälti editointiin, mutten tiedä, voinko sittenkään koskea käsikirjoitukseen. Osa jutuista, jotka luulin ratkoneeni ja joita muutin tänään - en tiedä, onko se sittenkään oikea suunta. Täytyisi vielä tunnustella, mutta näistä tunnereaktioista menin sen verran lukkoon, että nyt en tiedä, mitä teen. En yleensä hätkähdä synkistä jutuista, karuistakaan, oikeastaan nautin niistä eniten, mutta tämä miljoonaan kertaan mainitsemani "turha toivo" on asia, jota en ilmeisestikään sulata. Se on hyvin hankala kestää. Murhat, kivut, kuolemat, kiusaamiset, synkät taustat, ilkeys, moraalia vastaan toimiminen... ei ongelmaa kokea fiktiossa. Mutta tässä tuli joku oma raja vastaan. Monestihan turhaa toivoa ovat tarinat täynnä, asiat kääntyvät päälaelleen, niistä selvitään tai ei selvitä, mutta jotenkin tämä lopetus ja se, ettei edes viimeisellä rivillä heilauteta asioita siihen, että tapahtuisikin tajuamista, oli kova pala.

Pohdintaa, pohdintaa. Taidan tarvita taas editointiapua.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Pohdintatauko (Addiktio)

Hejsan!
Fiilis, kun aivot alkaa raksuttaa, vaikka yrität pitää editointitaukoa.

Oon nyt ansiokkaasti pitänyt "editointitaukoa" (jättänyt kässärin lepäämään) lähes viikon. Mulla alkaa ohjauksesta torstaina loma, lupasin itselleni, että viikonloppuna saa avata kässäritiedoston. Katsotaan...

Aivot alkoi tosissaan raksuttaa ja tehdä duunia mun puolesta. Nyt, kun annoin luvan itselleni jättää kässärin hetkeksi lepäämään, ilman paniikkia siitä, että ongelmat tulisi ratkaista viidessä sekunnissa, niin koko ajan tuolla aivoissa tapahtuu! Keksin ja löysin kässäriä vilkuilematta jo vaikka mitä "isompaa" korjattavaa, lähinnä jotain miljöökorjauksia, matka-aikojen tarkistusta (realismissa oleellista, varsinkin, kun oon sijoittanut Addiktion tapahtumat tiettyyn paikkaan ja päählön mielessäni tiettyyn kouluun, kävi ilmi eräs ongelma, minkä olin hienosti skipannut tähän saakka, mutta on lukujen leikkausten vuoksi onneksi helposti korjattavissa), muutamien pidempien toimintakuvausten viilausta, erään ihmissuhteen tuomista eri valossa tekstiin, repliikkien sävyjen muutosta... Oon todellakin ilta-/yöihminen, se on tullut tässä viikon sisällä huomattua. Yritän mennä "ajoissa" nukkumaan, mutta vierähtäähän siinä helposti sellainen tunti ennen nukahtamista, kun kirjaa kaiken ylös, mitä aivosolut alkaa ratkoa. Ja oon onneksi todellakin saanut ratkottua niitä ongelmia, nopeastikin, ilman, että oon edes yrittänyt miettiä tai pohdiskella niitä. Se paine ratkaista kaikki on kadonnut. Tilalla on mystinen luottamus siihen, että nyt onnistuu ja sujuu, mikä on mulle editoidessa täysin vierasta. Oon niitä editoijia, jotka hermostuu siinä vaiheessa, kun minuutin sisällä ei ole ilmestynyt ratkaisua jokaiseen kässärin ongelmaan. Siitä seuraa paniikki ja pelko, että mitäs jos en koskaan keksi tai osaa ratkaista näitä juttuja, siitä lisää stressiä ja painetta, joka todella lukkiuttaa ajattelun ja hankaloittaa ongelmanratkaisua huomattavasti.
Nyt sitä ei ole. Olen antanut luvan itselleni olla miettimättä, keskittyä vuoden viimeisiin työpajoihin ja kappas, järjestyy, järjestyy. Voi, kun editointi aina sujuisi näin.

Nyt taas täytyy todella tehdä töitä sen eteen, etten avaa Addiktion uusimman version tiedostoa. Halu, into, tarve korjata kaikki saman tien on valtava. Haluan kuitenkin hoitaa työjutut kunnialla loppuun tämän vuoden osalta ja antaa itselleni luvan sukeltaa kässäriin vaikka koko viikonlopuksi sitten, kun on kunnolla aikaa. Ja haluaisin vielä hetken nauttia tästä, kun ratkaisut vaan poksahtelevat ja ilmestyvät kuin tyhjästä. Jos vaikka kässäritiedoston avatessa tarvitsisi enää vain korjata ne tekstiin, eikä tehdä pohdintatyötä hetkeen.

Päätin, että vien Addiktion vielä arvioitavaksi myös kirjoituskurssille, jota käyn nyt. Tammikuun alussa on seuraava kerta ja oma kässäri olisi läpikäyntivuorossa. Suunnitelmissa oli editoida kurssilla Kun mä kuolen -kässäriä, mutten ole koskenut siihen kuukausiin. Kun tein Addiktiolle tämän superremontin (moneskohan se taas oli), opin editoinnista ja kirjoittamisesta ja kaikesta taas niin hirveästi (monen vuoden opit loksahteli kohdilleen), että tuolle raakaversiollekin on luvassa todennäköisesti isompi remontti ennen kuin pääsen edes jatkamaan sen kanssa.
Toivottavasti kurssilta tarttuisi mukaan vielä palautetta, minkä varassa korjailla, ennen kuin testaan vielä yhtä palautetahoa. Näiden kierrosten jälkeen olisi todennäköisesti suunnitelmissa (jälleen kerran) uusi kustantamorundi, mutta katsotaan nyt, kuinka isoa remonttia palautteiden perusteella tulee vielä duunata, ennen kuin sen aika sitten on.

Kärsimättömänä ihmisenä kurkkailin taas kustantamoiden sivuja eilen illalla, lähetysohjeet ovat pysyneet melko lailla samoina, osaan monen isomman kustantamon ohjeet jo ulkoa (eivät ne hirveästi poikkea toisistaan, tiedostomuototoiveet tai toiveet paperiversiosta lähinnä). Sormet syyhyäisi jo lähetä-nappulalle, mutta jumalauta, nyt pitää todella viilata niin tappiin asti kuin ikinä, kun vihdoin opin taas jotain. Tällä kierroksella en suostu enää siihen, että jokaisesta talosta tipahtaa hylsy. Se saa nyt loppua.

torstai 6. joulukuuta 2018

Toka tiivistys- ja remonttikierros käyty (Addiktio)!

Mooooi!
Tadaa. Melkein sata liuskaa pisimmästä versiosta pudonnut pois.

Flunssa jonkun verran jarrutti tätä kierrosta, vieläkin pienessä flunssassa postailen. Muutaman päivän olin kokonaan koskematta kässäriin, mutta aivot raksutti ja tulihan se uniinkin. Tällä kierroksella isoin homma oli remontoida alku, mitä tein jo viime viikolla. Sitten vähän miljöökuvausta ja kerrontaa lisää väleihin, typojen korjailua, aikajanan fiksailua (pidensin aikaväliä, olin ensin ajatellut asioiden tapahtuvan pienemmällä välillä, mutta se ei istunut enää) jne.
Istutusten lunastusta. Muutaman kohtauksen tarkempaa korjailua. Sen sellaista.

Nyt liuskoja on kässärissä sellaiset 211. Ei se edelleenkään lyhyimmästä päästä ole, mutten ole varma, paljonko pystyy enää tiivistämään.

Miljöökuvausta on edelleen niukasti. Yritin sitä lisäillä, mutta pyrin myös ottamaan kaiken turhan pois. Lauseita, sanoja, virkkeitä putosi edelleen matkasta. Yritän jättää vain oleellisen, tarpeellisen. Elokuisessa palautteessa pohdittiin koulun osuutta. Pyrin sitä lisäämään, rakentamaan tarkempaa kaarta, mutta senkin osuus on edelleen aika pieni. Voisi olla hyvä antaa sille enemmän tilaa, mutten tiedä, miten tähän tiiviiseen pakettiin se istuu, sillä päähenkilöni ei koulussa loppujen lopuksi kauheasti aikaa vietä (vaikka olisi ehkä syytä). Mutta jätän pohdintaan.

Myös ensimmäisen luvun loppu mietityttää. Haluaisin siihen paremman odotuksen tulevaan, en ole vielä keksinyt. Ehkä on hyvä jättää kässäri hetkeksi lepäämään ja lukea myöhemmin taas toivottavasti uusin silmin läpi.

Taidan jatkaa Linnan juhlien tuijottelua, olihan telkkari päällä tässä editoidessakin.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Addiktion fiksailu vol. mikä liene

Moij!
Editoinnin vaiheet.
Kuvat: Thua Aalto

Huhhuh. Alkupuoli fiksattu. Rakennettu uusiksi, heitelty kokonaisia lukuja roskiin. Nyt tapahtuu.
Toki kässäri täytyy käydä vielä useamman kerran läpi. Miljöökuvausta, sisäistä kerrontaa pitää vielä lisäillä ja paikkailla. Teksti täytyy tasapainottaa, lunastaa kaikki uudetkin istutukset, sävyä korjailla.
Mutta tosiaan. Edelleen sujuu.

Eilen kirjoitinkin Facebookiin, kun sain kunnon ahaa-elämyksen. Voisin lainata sitä tähän:

"Taisin löytää torppauksien syyt. Ei niillä niin väliä. Ongelma ei ehkä ollut niin syvällä kuin luulin. Tarvitsin vain tökkäyksen oikeaan suuntaan. Sain sen (elokuussa, mutta vaati pidemmän epätoivossa kierimisen ja pohdintatauon). Ja äkkiä aivoissa alkoi loksahdella vauhdilla, palaset löysää paikkojaan, lähes kuuden vuoden kässärin pyöritys, 4 vuoden kirjoittamisen opiskelu, tuhat editointikierrosta, kompastelut, virheet, hylsypinot, opit, joita en ollut täysin sisäistänyt...

Nyt aivoissa räjähti! 

Rakenne löytyy. Kieli uudistettu. Kerronta. Osin sisältö. Vetelä alku uuteen kondikseen (ja samalla koko kässäri). Monet alun luvuista olivat dramaturgisesti "oikeaoppisia", koska olin ne korjannut, opetellut keinoja, mutta vaikka luulin, en ollut keskittynyt SISÄISEEN. Luulin tarvitsevani montaakin asiaa, kohtaa, lausetta, kohtausta...ei.

Kuitenkin tarvitsin kaikki editoinnin, pohdinnan, kiukuttelun, itkun, kirjoitusmanian vaiheet. Jokaikisen."

Jep! Jonkinlainen valaistuminen tapahtui. Olen oikeastaan tehnyt valtaviakin muutoksia kässäriin, vaikka pohja, idea, sanoma, tematiikka ja juonikin on pysynyt samana. Remontoin koko kerronnan, osin myös sisällön, tyylin. Alku rakentui, napsahteli paikoilleen. Nyt täytyy tasapainottaa lopputeksti. Muutaman asian lisäsin, vaikka paljon myös poistin. Ne täytyy pistää kondikseen.

Voi olla, että pian on taas kustantamokierroksen aika. Ensin ajattelin kuitenkin luetuttaa läpi muutamallakin taholla, pyytää palautetta uudesta versiosta, jos löytyykin isompaa korjattavaa. Välissä täytyisi kuitenkin muistaa taas pysähtyä. Sulatella ja pohtia. Ei lempivaiheitani, mutta ehdottomasti tarpeellinen.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Sanataiteen Päivät (+ Addiktion strippauskierros nro 1 purkissa!)

Hejj!
Sanataiteen Päivät Oriveden Opistolla (nykyisin Ahlmanilla) antoi paljon pohdittavaa.
Kuva: Thua Aalto

Kävin viikonloppuna ensimmäistä kertaa Sanataiteen Päivillä! En ollut aikaisemmin huomannut tapahtumaa, mutta nopeasti kävi ilmi, että lähes kaikki ohjelma oli kohdennettu sanataiteen ohjaajille, joten ei ihmekään.
Perjantaina ohjelmassa oli yliopistojuttuja. Sanataiteen tutkijoiden ja Jyväskylän yliopiston opiskelijoiden esityksiä. Kiinnostavia juttuja niin Minna Canthista, Hugo Hörtsänästä kuin dialogin tutkimisesta ja tv-käsikirjoittamisesta.
Lauantaina starttasivat itse Sanataiteen Päivät. Avauspuheen piti Siri Kolu, ihanaa, inspiroivaa hakukonerunoutta sanoista.

Paneelissa vasemmalta oikealle: Anna Elina Isoaro, Aleksis Salusjärvi, Daniil Kozlov, Siri Kolu.

Jo ensimmäinen paneeli herätti innostusta, kysymyksiä, pohdintaa. Keskustelussa puhuttiin kirjoittamisesta, ohjaamisesta ja lukemisesta. Mainittiin esimerkiksi, että on tärkeää, että on kaikenlaista kirjallisuutta. Lukiessa itselle (ja varmasti monelle muullekin) on tärkeää jollain tasolla tunnistaa itsensä kirjoista. Samaistua jollain tasolla. Nuorille tietynlainen samaistuminen voi olla ensiarvoisen tärkeää. Että löytyisi mahdollisimman laajan skaalan kirjallisuutta erilaisille ihmisille. Löysin lisää syitä, miksi tuntuu, että Addiktio on tärkeä saada kansiin.

Niina Hakalahti paneutui enemmän ohjaamiseen. Hänen esityksestään sai tarkkojakin vinkkejä, miten pitää paketti kasassa ja mitkä asiat ohjaamisessa ovat tärkeitä, mitä varsinkin tulee ottaa huomioon. Näin alkutaipaleella ohjaamisen kanssa olevana sain tästäkin paljon.

Varjoteatterin alkeita Katja Kähkösen nukketeatterityöpajassa.

Ohjelmassa oli lauantaina myös erilaisia työpajoja! Itse kävin kahdessa. Sekä Harri István Mäen improvisaatiotyöpajassa (ei ole valitettavasti kuvia) että Katja Kähkösen nukketeatterityöpajassa. Pääsin improvisoimaan, etsimään lisää työkaluja kirjoittamisen ja teatterin keinojen yhdistämiseen (olen pitkään haaveillut pitäväni joskus kurssin, missä yhdistää näitä kahta taiteenlajia).
Nukketeatterityöpaja innosti myös kovasti! Kävimme varjoteatterin alkeita ja esineteatteria. Ajattelin hyödyntää juttuja varsinkin omissa teatterityöpajoissani päivätöissäni, yksi työpareistani on opiskellut myös nukketeatteria, nyt minullakin on edes pientä hajua siitä, mitä kaikkea on mahdollista (ja miten) tehdä.

Katja Kähkösen nukke. 
Tutustuimme ensin nukkeihin, etsimme nille tapoja liikkua, 
ilmaista erilaisia tunnetiloja ja löysimme niille myös äänet.

Sunnuntaina painopiste oli enemmän omassa kirjoittamisessa ja kirjailijuudessa. Jyrki Vainonen luennoi kirjailijuudesta (myös ohjaamisesta), kritiikin ja palautteen vastaanoton opettelusta ja vaikutuksista tekijään.

Harri István Mäki ja Jyrki Vainonen.

Harri István Mäki päätti tapahtuman teatterin, varsinkin näyttelijäntyön ja kirjailijuuden yhtäläisyyksistä ja keinojen hyödyntämisestä henkilöhahmojen rakentamisessa. Olen itsekin ollut pitkään sitä mieltä, että näytteleminen ja kirjoittaminen ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan. Ehkä siksi rakastan molempia.

Sanataiteen Päivät oli ihana kokemus, antoisa, ajatuksia herättävä ja sain ihan hirvittävästi puhtia myös omaan tekemiseen! Toivottavasti tapahtuma jatkuu tulevaisuudessakin.

Sitten vähän Addiktio-asiaa...

Ensimmäinen tiivistyskierros käyty!

Sain viime yönä ensimmäisen tiivistyskierroksen loppuun. Pisimmillään kässäri oli lähes 300-liuskainen, nyt se on vähän päälle 200 liuskaa. Kekkasin kunnolla, miten tiivistää vasta vähän alun jälkeen, joten alkupuoli on käytävä läpi uudestaan rankemmalla kädellä.
Myös muoto alkoi löytyä.
Kirjoitin väleihin jo tällä kierroksella vähän uutta materiaalia, mutta aion alun pistää aika uusiksi. Ensimmäisen luvun heitin äsken "roskiin" (säästin toiseen tiedostoon) ja korvasin uudella, selkeämmällä luvulla. Vanhassa ensimmäisessä luvussa oli jännittävä tilanne, mutta se ei enää palvellut kokonaisuutta. Tärkeän infon saan siitä mukaan toisellakin tavalla.
Sain myös jo tällä kierroksella tarkennettua muutamaa asiaa, mistä Robustoksen palautteessa mainittiin. Mielestäni onnistuin aika hyvin, sain perusteltua juttuja kunnolla ja ymmärsin itsekin jotain lisää.

Alan löytää tarkempaa kaarta. Päähenkilön kehityskaarta pyydettiin selventämään, luulen, että nyt tuolla pääkopassa alkaa tapahtua.
Muutama ongelma kuitenkin on.
Tiivistin alusta ja keskivaiheilta rankasti. Teksti on aikamoista tykitystä. Juurikaan turhaa ei ole. Miljöökuvaus jäi jalkoihin (sitä tulee paikkailla seuraavalla kierroksella), myös päähenkilön sisäinen pohdinta jäi vähäiseksi. Draamapuolen elementit kuultavat vahvasti läpi. Kuitenkin viimeiset luvut pysyivät melko hyvin kasassa, siellä ei paljoa ollutkaan tiivistettävää (tai en sitä löytänyt, vielä). Oli enemmän kelailua, enemmän miljöökuvaustakin. Tämä täytyisi tasapainottaa (loppu pysyi nyt samana, sinä uusimpana) jotenkin. Heti alkoi stressata, panikointia ilmassa, mutta yritän luottaa siihen, että se tasapaino löytyy.

Jotain hyvää kuitenkin: alan todellakin päästä selittelystä! Olen saanut positiivista palautetta töissäkin teksteistäni siitä, etten selittele mitään. Nyt se on lentänyt 99% roskiin myös Addiktiosta (se 99%, minkä tunnistin tällä kierroksella). Pelottaa jo vähän, onko roskiin lentänyt liikaa. Olisiko jotain täsmennystä kaivattu paikoin. Meinaa taas sokeus vaivata, mutta eiköhän ne linssit saa taas putsattua, kun pitää hetken tauon. Jälleen kerran.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Editointi-innostus (Addiktion strippauskierros osa 4)

Moi!
Se fiilis, kun taas innostut editoinnista.

Huhhuh. Nyt mennään puolessa välissä Addiktion tiivistyskierrosta (liuskoja on lentänyt roskakoppaan yli 50 pisimmästä versiosta!). Olen koko viikonlopun ollut täysin editointihuuruissa. Tuuletin välissä päätä muutamalla kävelylenkillä, saunaankin ehdin, mutta editointi jatkui aika tasaisesti pitkin päiviä.
Alkaa sujua. Alkaa sujua.
Toki huomasin muutaman ongelman. En ole tyytyväinen nykyiseen kerrontaan, olenkin heittänyt sieltä monta kokonaista, mielestäni turhaa kappaletta roskiin. Sen lisäksi olen typistänyt ja yksinkertaistanut lauseita roimasti, mutta huomaan, että Addiktiosta on taas tulossa hyvin dialogipainotteinen romaani. Seuraavalla kierroksella miljöökuvausta ja sisäisen monologin osuutta tulee ehkä paikkailla, mutta se on tosiaan sitten seuraavan kierroksen ongelma.

Minut on vallannut taas editointi-innostus. Sain jostain kummallista toivoa, uskoa ja luottamusta. En tarkalleen tiedä mitä tapahtui, mutta taas on virtaa. Into palasi. Ehdin useamman kuukauden taas kieriä epätoivossa, peloissa, paniikissa. Väsymyksessä. Kyllästymisessä. Luovuttamisfiiliksissä. Kirjoittaminen, luultavasti kaikki taide, on ainakin omalla kohdalla sekin aikamoista vuoristorataa: onnistumisista epäonnistumisiin, toivosta epätoivoon, kirjoitusmaniasta masennukseen. Toivosta täydellisiin luovuttamisfiiliksiin. Se täytyy todennäköisesti vain oppia kestämään.
Ehdin jo pohtia kaikenlaisia skenaarioita aina siihen saakka, että luovuttaisin taas koko kirjoittamisen suhteen. Ettei minusta koskaan tule julkaissutta kirjailijaa. Ettei minusta vain ole siihen. Etten pysty kirjoittamaan julkaisukelpoista romaania, ei siksi, etten oppisi vaan siksi, etten osaa edes ajatella oikein. Ettei aivotoiminta riitä tällaiseen suoritukseen. Velloin epätoivossa oikein kunnolla. Olin kyllästynyt yrittämiseen ja epäonnistumiseen vuosi vuoden jälkeen. Tuntui, ettei mikään taas etene. Lukiossa minulla oli tavoite, että valmistuessani olen myös esikoiskirjailija. Siitä on seitsemän vuotta. Olen seitsemän vuotta myöhässä tästä itselleni asettamastani aikataulusta.
Tuntui, että vuodet vierivät, mutta pysyn joko paikoillani tai liu'un jopa taaksepäin. Kauemmas tavoitteistani. Kukaan tuskin voi väittää, etten ole yrittänyt. En ole sitä tyyppiä, että jättäisin asioita huomiseen. En siedä sitä, että asioita on tekemättä, en hetkeäkään ja haluankin saada kaikki valmiiksi saman tien. Kärsivällisyyttä senkin suhteen on tullut opetella kirjoittamisen kanssa. Et voi editoida romaania valmiiksi viidessätoista minuutissa. Onneksi siitä ajatuksesta olen vähän päässyt.

Epätoivossa vellomisesta huolimatta kirjoittaminen on edelleen minusta palkitsevaa. Olen valmis maksamaan sen hinnan hyvistä fiiliksistä. Usein pudotaan syvään kuiluun ja itketään lattialla silmät päästä, mutta onneksi on toinen puoli. Se puoli, kun kaikki on taas ihanaa, pompit pitkin seiniä ja koko keho tärisee, kun editointieuforia iskee (tai olet juonut liikaa kahvia). Kun saat solmuja auki. Kun keksit ratkaisuja. Kun onnistut kirjoittamaan niin hauskaa dialogia, että vatsalihakset kipeytyvät nauramisesta (vaikkei ketään muuta naurattaisi, niin sekin on palkitsevaa, että itse edes nauraa). Kun et muista syödä tai nukkua, kun käsikirjoitus vie mukanaan. Kun tajuat vihdoin, mistä on kysymys. Ja tietysti se, että saat sanoja paperille ja luot tyhjästä jotain todella hienoa. Tarinan. Taidetta.
Ja se, että olet siihen oikeasti tyytyväinen.

Nyt vaan viikinkiraivolla, miekat ja kirveet ojossa eteenpäin! Tästä on hyvä jatkaa.
Viikonloppuna piipahdan Tampereella Sanataiteen päivillä hankkimassa lisäoppia sanataideohjaukseen ja mahdollisesti myös inspistä editointiin, kuka tietää. Huomenna tiedossa taas ohjailupäivä, nyt on kunnolla virtaa innostaa muitakin kirjoittajia!

lauantai 17. marraskuuta 2018

Addiktion strippauskierros osa 3

Heijjj!
Tsempparimato editointiin!

Tässä hurahtikin tovi viime postauksesta. Olen enimmäkseen keskittynyt sanataideohjaamiseen (sekä hieman improvisaation ohjailuun), sen kanssa olen päässyt kivasti vauhtiin! Ryhmäläisiä tupsahtelee työpajoihin koko ajan lisää ja vaikka ryhmät ovat avoimia, käy ryhmissä säännöllisesti myös samoja ihmisiä ja kotiin lähdetään hymyssä suin. Työpajoista on tullut ihanaa palautetta ja vertaisohjaajana saan myös itse osallistua harjoitteiden tekemiseen, mikä on ihanaa varsinkin, kun editointi on jäänyt vähemmälle. Pysyy kirjoitustouchi jotenkin ja saa myös ideoita pidempiin proggiksiin. Myös teatterin puolella ryhmämme näytelmään on ilmestynyt materiaalia (toimin yhtenä käsikirjoittajista), yllättävänkin toimivaa. Paljon juttuja käynnissä, joten omat proggistelut on jääneet vähän vähemmälle, mutta yritän nyt kiriä niitäkin vähän kiinni.

Teatterissa käsikirjoituspuuhissa.

Ja niin, se lepo. Olen yrittänyt harjoitella lepäämistä, sellaista oikean vapaa-ajan pitämistä. Koen sen yllättävän haastavaksi, vaikka siihen olisi todellakin lupa. Aina olisi tehtävä jotain, saatava paljon aikaan. Ja kun ei edes malttaisi, vaikka jo väsyttäisi. Intoa on enemmän kuin mitä keho voi edes pitää sisällään, se purskahtelee ja vyöryy yli. Mutta olen oppinut vähän sitäkin. En ole pitänyt vapaaehtoisesti taukoa esimerkiksi käsikirjoitusten editoinnista moneen vuoteen. Vapaaehtoisella tarkoitan sitä, jos käsikirjoituksen työstäminen ei ole jumittanut ja en ole ollut täysin siinä tilassa, etten tiedä, mitä kuuluisi seuraavaksi tehdä. Olen pitänyt vain ns. "pakkolomia", eli hakannut päätä näppäimistöön, kun ei suju, mutta koko ajan kuitenkin ajatellut käsikirjoituksia ja kriiseillyt siitä, ettei etene. Onko se sitten lomaa, en tiedä.

Nyt kuitenkin olin koskematta Addiktioon useamman viikon. En juuri työstänyt muitakaan tekstejä. Ja sentään tiedän (tai kuvittelen tietäväni), mitä Addiktion kanssa tehdä. Tiivistyskierroshan on vielä pahasti kesken.
Olin aikaisemmin syksyllä ottanut tavoitteeksi, että olisin käynyt ensimmäisen tiivistyskierroksen jouluun mennessä läpi. Se on kuitenkin yllättävän aikaa vievää ja täytyy pohdiskella aina välillä, tulee kuitenkin niitä rakenteellisiakin ideoita mieleen. Tänään avasin pitkästä aikaa tiedoston, tiivistin pari lukua ja menen alle puolessa välissä. Olen käynyt n. 100 liuskaa läpi, puoliksi tiivistetty versio on sellaiset 250 liuskaa pitkä, 44 liuskaa on lentänyt pisimmästä versiosta jo roskiin ja siitäkin, jonka kanssa kävin kustantamokierrosta, on liuennut liuskoja 25. Se kuulostaa aika paljolta omiin korviin, mutta hyvä vain. Ja toki on mukaan tulossa vähän lisääkin materiaalia, ajatuksissa on rakentaa alkua vähän uudestaan Robustoksen palautteen perusteella ja selventää muutamaa juttua, lisätä pikkuisen koulun osuutta jne. Mutta alkupuolella todellakin oli tiivistämisen varaa. Itse asiassa mietin, tiivistäisinkö seuraavalla kerralla vielä vähän rankemmin. Katsotaan.

Ohjauspotretit.
Kuvat: Tarja Kinnunen

Tänään oli pakko avata tekstitiedosto. Kieriskelin jo hetken taas epätoivossa, mutta Facebookissa törmäsin eräässä ryhmässä keskusteluun rankemmista nuortenkirjoista. Haluttiin nimenomaan rankkoja, ei "perusnuortenkirjoja" (lainatakseni suoraan). Ensimmäinen ajatukseni oli, että voi, miksei Addiktio voi olla jo kansissa. Luulen, että se voisi hyvinkin sopia kaivattuun listaan. Itse luin yläasteikäisenä ja vielä lukiossakin hirveästi mm. elämäkertoja (näitä karumpia), kun en osannut etsiä "tarpeeksi kamalia" nuortenromaaneja. Nyt olen onneksi löytänyt muutamankin uuden suosikin, mutta vieläkin minulla on tunne, että niitä karumpia ei niin helpolla löydä. Tai sitten en vain osaa etsiä. Se on ehkä yksi syy, miksi rakastan kirjoittaa sellaisia. Kaikkihan me varmasti kirjoitamme sellaista, mitä haluaisimme itse lukea. Tässä on mielestäni pieni aukko. Haluaisin kantaa korteni kekoon tässä asiassa ja siksikin Addiktio tuntuu edelleen tärkeältä.

Otan mielelläni suosituksia vastaan niistä "rankoista" nuortenromaaneista! Suosikkilistallani ovat mm. Venla Saalon "Kirkkaalla liekillä" ja Terhi Rannelan "Taivaan tuuliin". Ja toki Christiane F:n "Huumeasema Zoo", mutta se menee taas tuohon elämäkertakategoriaan, eikä ehkä ole nuortenkirja.

Mutta nyt pohdiskelen Addiktiota vähän lisää.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Addiktion strippauskierros osa 2

Hei!
Syksy - hyvä vuodenaika editoida.

Addiktion tiivistyskierros on käynnissä täyttä häkää. Liuskoja on lentänyt roskiin kymmenisen jo kymmenestä ensimmäisestä luvusta. Toki tiivistys ei suoranaisesti vaikuta pelkästään liuskamääriin, sillä välillä täytyy paikkailla ja kirjoittaa kohtaus toisella tavalla. Vaikka lausetasolla tiivistäisi, voi materiaalia tullakin enemmän.

Olen toki ensin pyrkinyt myös vähentämään matskua, poistamaan kokonaisia turhia kappaleita. Huomasin, mikä on ollut yksi suurimmista kompastuskivistäni: kohtauksesta toiseen siirtyminen luvun sisällä. Lukujen aloitukset, lopetukset ja terävät leikkaukset ovat suosikkejani, niitäkin aika paljon löytyy, mutta joka kohtaan en ole leikannut kohtauksesta toiseen terävällä veitsellä. Ei aina tarvitsekaan, mutta minulla on ollut näköjään ongelmia täyttää tilaa tai kirjoittaa kunnollisia siirtymiä kohtausesta toiseen. Ne pätkät ovat suurimmilta osin täynnä turhaa täytettä, ylimääräisiä lauseita, useampiakin kappaleita, mitkä olisi voinut tiivistää muutamaan lauseeseen. Mitään kovin tarpeellista infoa ei ole. Niitä olen karsinut urakalla.
Myös turhia muistoja olen heittänyt surutta roskiin. Jotkut tulee kyllä säästää tai ainakin korvata jollain järkevämmällä muistolla. Muistot ovat tässä tapauksessa tarpeellisia, mutta niiden nykyinen sisältö ei välttämättä tuo tekstiin niin paljoa kuin haluaisin, siispä nekin menevät remonttiin. Ja nimenomaan alkupuolella niitä on paljon, turhiakin, tiivistystä alkuunhan pyydettiin.

Keksin muutenkin, miten korjata alkua. Sekä sisällöllisesti että rakenteellisesti. Uutta materiaalia täytyy kirjoittaa, mutta sehän on pelkästään kivaa. Mielikuvia ja pätkiä jo on, mutta yritän varmaan ensin karsia pahimmat turhakkeet nykyisestä. Olen osaa jutuista jo tiivistellytkin, tehnyt toisenlaisia ratkaisuja osaan kohtauksista, kun jokin tökki edellisissä. Sellainen tunne minulla on, että tätäkin ongelmaa on enemmän alkupuolella. Olen tässä viiden vuoden aikana saanut aika reilusti palautetta siitä, että loppupuoli kyllä vetää hyvin ja että se imaisi täysillä mukaansa (tiedostan kyllä, että jotain tiivistystä sielläkin täytyy tehdä, jos haluan tekstistä taas dramaturgisesti eheää, mutta onneksi olen - ainakin elän siinä uskossa - taas alkanut tajuta, miten tätä hommaa täytyy tehdä).

Editointikaverit.

Aika alkupuolella vasta mennään, mutta hyvillä mielin. Vertasinkin Instagramissa fiilistä siihen, että olisi juuri käynyt silmien laserleikkauksessa (tai mielikuvaa siitä, mitä se voisi olla): näkee taas ihmeen selkeästi ja terävästi. Ja erityisen tyytyväinen olen siitä, että kaikki nämäkin ongelmat kekkasin vain muutaman lauseen esimerkillä, minkä sain hylsyn mukana.

Jes. Tästä on hyvä jatkaa.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Addiktion strippauskierros = botox roskiin! (ja vähän muuta)

Ciao!
Pieni sneak peak, mitä oon duunaamassa.
Facepalmausta ilmassa niin vanhan kuin uuden version kohdalla.

Addiktion tiivistyskierros alkoi. Tai sen vihdoin aloitin. Sain jotain kummallista puhtia Facebookin hylsykeskustelusta, jotain hyötyä siitäkin. Ja tietysti Hel-YA!:sta, nuortenkirjallisuustapahtumasta (järjestettiin toista kertaa!), jossa olin eilen.
Yllä olevaan kuvaan voisin kommentoida vielä sen verran, että löysin editoitavaa jo kuvan julkaisun jälkeenkin, mutta olkoon.

Hel-YA!:n esiintyjäsatoa.


Eli siis - kaverini keksimän nimityksen voimin - Addiktio saa nyt stripata urakalla. Robustoksen palautteessa sain myös pienen esimerkin siitä, mitä tiivistykseltä toivottiin ja yritänkin toimia sen mukaan, toistaiseksi se vaikuttaa oikein varteenotettavalta vaihtoehdolta. Näin puolen vuoden (vai vuodenkin?) tauon jälkeen, kun en tiedostoa juuri ole avannut, katson tekstiä taas ja taas kerran uusin silmin. Huomaan tunkeneeni ns. "botoxia" moneenkin väliin ja kohtaan ja lauseiden sisälle. Ikään kuin täytesanoja, lauseita ja kokonaisia kappaleita, millä olen yrittänyt luoda tunnelmaa tai mitä ilmauksia pidin hienoina tai muuten kivoina. Tällainen kiemurtelu syö aika rankasti tehoa itse asialta ja se ei ehkä tämän tyyliseen sisältöön ole se sopivin - tai onko ikinä muutenkaan, siitä voimme keskustella joskus lisää. Nappailen ja revin niitä pois nyt aika rankallakin kädellä, että saan kuorittua luurangon (ehkä myös lihaksistoa voisi säästää) kunnolla esiin. Sen kaiken kylmyyden ja raakuuden, mitä tekstiltä haen.

Voi olla, että olen jo nyt poistanut vahingossa myös tarpeellista, mutta koetan olla välittämättä siitä. Ajattelin joka tapauksessa tämän tiivistyskierroksen jälkeen pistää Addiktion "bodaamaan", käydä ns. "fitnesskierroksen", missä kasvatan lisää lihaksistoa ja tehostan jäntevyyttä. Korulauseet sun muut nyt surutta roskiin, sen jälkeen kunnon kuntokuuri siitä, mitä jää jäljelle. Huomaan dramaturgian osalti jo kärsivän kaikesta tiivistyksestä, vaikka se suurimmilta osin sitä parantaakin (ja tehostaa esim. dialogikohtauksia). Mutta joissain kohti, mihin olen tunkenut paljon botoxia, jäljelle jää aika tavalla töksähtelyä. Niitä kohtia tulisi bodata, lihavoittaa, mutta lihasmassalla eikä rasvalla (mistä näitä vertauksia nyt tulee...). Lisätä tarpeellisia, teräviä, paljon kertovia lauseita eikä turhaa täytettä, jossa vain fiilistellään tai toistetaan jo edellisessä lauseessa sanottu (ei välttämättä selitellä, mutta tungetaan vähän liian tehokkaasti kurkusta alas, kun vähempikin olisi riittänyt). Yritän opetella "vähemmän on enemmän" -tekniikkaa, joka on nyt ollut ilmeisesti vähän hukassa.

Olen myös sivuhenkilöistä poistanut infoa ja turhaa materiaalia, millä ei oikeastaan tee mitään. Ne ovat olleet jäänteitä syventämisvaiheesta, milloin tungin kaiken, mitä vain keksin, itse tekstiin. Yritän karsia ja jättää niistäkin vain tarpeellisimmat - ne, mitkä eniten rakentavat ja kertovat henkilöhahmoista, antaa raamit, jonkin verran täytettä, mutta jokaista kauneuspilkkua ja finniä ei tarvitse kirjoittaa lukijalle valmiiksi. Olen syventämisinnostuksissani unohtanut aukot, unohtanut jättää lukijalle tilaa. Pahimmalla mahdollisella tolalla tämä ei ole, en ole sivutolkulla kuvannut henkilöhahmoja (en pidä siitä lukijana enkä kirjoittajana), mutta esimerkiksi turhia muistoja ja mainintoja tällaisesta kyllä on, mitkä eivät tue juonta tai muuta. Varsinkin käsikirjoituksen alkupuolella tätä ongelmaa on enemmän, loppupuolella tuskin tiivistämisen varaakaan on yhtä paljon. Alku lähtee vähän hitaasti aika runsaalla taustoituksella, mutta yritän jäntevöittää sitäkin. Muutama rakenteellinen ratkaisukin on mielessä, mutta puutun niihin enemmän seuraavalla kierroksella, koetan saada ensin pahimmat karsittua (minua pyydettiin siis myös tarkentamaan päählön kehityskaarta, mihin keksin jo yhden vaihtoehdon).

Tutustumista virtuaalimaailmaan!
Kuvat: Ritva Lindwall

Sitten ihan aiheesta toiseen, ehkä selittää osasyyn sille, miksi blogin puolella on ollut hiljaisempaa. Aloitin kuukausi sitten uudessa työpaikassa ja voi hitsit kun olen innoissani! Ohjaan luovaa kirjoittamista mielenterveyskuntoutujille ja siinä sivussa tuuraan välillä ohjaajan roolissa myös teatterityöpajassa. Ihan unelmaduuni! Ja on tässä vähän muitakin juttuja, joita odottelen ja kuumottelen, toivon toki parasta, mutta mikään ei ole varmaa, niin ei niistä sen enempää. Kuitenkin näyttää siltä, että tämä vuosi on sittenkin täynnä mahdollisuuksia. Pitää vain tupsahtaa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, vahinkojen sarja, mutta kaikkea jännää mahdollisesti tiedossa.

Innostunut sanataideohjaaja.
Kuva: Tarja Kinnunen

Jos sitä jaksaisi tiivistää vielä yhden luvun... näkemisiin!

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Addiktion tuleva remontti vol. 2

Moi!

Olen tässä muutaman päivän ( =yön) pohdiskellut saamaani palautetta Robustokselta. Asioita, editointi-ideoita sun muuta tuli mieleen, rankempiakin.

Tiivistämistä olen miettinyt paljon, sehän oli tavallaan palautteeni ydin. Päätin, että lähden tiivistämään vähän rankemmalla kädellä. Kaikki turha tai siltä vaikuttava pois, roskiin ( =vanhaan tiedostoon). Tällä läppäriaikakaudella on enemmän kuin mahdollista tallentaa käsikirjoituksista tarvittaessa vaikka 10 000 versiota, palata vanhaan, selata ja hyppiä ympyrää versioiden välillä. Ajattelin tehdä juuri niin.

Nykyinen (tai kustantamoversio) versio on aika koristeltua kieleltään, olen ilmaissut monia asioita ehkä vaikeamman kautta, kun ne minusta kuulostivat kivoilta. Olen ihmisenäkin vähän kiertelevä ja kaarteleva, mutta Addiktioon olisi hyvä saada mahdollisimman suora sävy. Vanha versioni on fiilistelevä, kelluva, vellovakin kaikessa runsaudessaan. Hain tunnelmaa, kirjoitin valtavia dialoginpätkiä kaiken infon saamiseksi mukaan sitä mukaan, kun sain syvennettyä henkilöhahmoja ja tematiikkaa. Se ei välttämättä ole huono, mutta tämän tyylisessä tekstissä ja tällaisessa aiheessa, sanomassakin suoruus ja kovuus voisi olla parempi.
Raakaversioni, ne muutamat tuhannet monta vuotta sitten, olivat hyvin tiivistä tykitystä. Olen tahallani ja väkisinkin melkein joutunut paisuttamaan tekstimassaa aikaisemmin. Tykityksen ja tiiviyden perimmäinen syy ensimmäisissä versioissa ei kuitenkaan ollut tyyli vaan informaation niukkuus. Kun en ollut itsellenikään vielä selventänyt asioita enkä miettinyt loppuun asti, keksinyt laisinkaan, on ihan ymmärrettävää, että ilmaisu on äärimmäisen tiivistä. Ei ollut informaatiota, mitä jakaa lukijalle, koska sitä ei ollut olemassa pääkopassanikaan.

Mitä useampia versioita tein, sitä valtavammaksi tekstimassa kasvoi. Nykyisessä versiossa on 300 liuskaa tai ylikin. Olen syventänyt urakalla henkilöhahmoja, lisännyt miljöökuvausta, tuonut tasoja ja vahvistanut sanomaa ja tematiikkaa. Tämä tuntui tarvitsevan tilaa. Kaiken infon, mitä keksin, halusin sisällyttää teksiin. Helpoin ratkaisu oli lisätä tekstimassaa, uida siinä ja fiilistellä, tutkia ajatuksiaan itsekin paperilta kaikista sanoista. Loppujen lopuksi se ei välttämättä toimikaan.
Olen aina ihaillut niin koristeltua kieltä kuin myös äärimmäisen tiivistä ja yksinkertaista ilmaisua, missä jopa yhteen sanapariin mahtuu koko maailma. En ole siinä kovin harjaantunut, mutta onhan minulla aikaa opetella. Uskoisin jälkimmäisen tyylin tuovan myös Addiktioon jotain lisää, kielen ja kerronnankin kuvaavan enemmän sisältöä. Repivän, paljastavan, iskevän kasvoihin kovempaa kuin koristellun vellomisen.

Varsinkin syventäessäni henkilöhahmoja, minulle on mahdollisesti käynyt niin, että olen lisännyt mukaan myös paljon informaatiota, minkä olisi voinut jättää auki tai sanomatta. Viime yönä keksinkin seuraavanlaisen vertauksen karkkilaarista: karkkikaupassa silmäni iskeytyivät yhden ison karkkisekoituksen salmiakkikarkkeihin. Halusin nimenomaan tuon sekoituksen seassa olevaa salmiakkia, en niitä tuhansia muita vaihtoehtoja. Kun yritin kaivaa sekoituksesta haluamiani karamelleja, se osoittautui vaikeaksi, turhauttavaksikin ja lopulta päätin kauhoa koko karkkisekoitusta mukaani yhteensä 5kg. Eli 5kg karkkia, joita todellisuudessa puoliakaan ei tehnyt mieli. Nyt aion lahjoittaa hedelmäkarkit sekoituksesta toisaalle ja syödä seasta vain salmiakit.

Lyhyesti aion siis riisua Addiktion niin paljaaksi ja repiä ihon niin vereslihalle kuin kykenen. Mieluummin tällä kertaa vähän yli kuin alle, että opin. Voin aina lisätä juttuja takaisin myöhemmin, paisuttaminen on minulle huomattavasti helpompaa. Mikään muutaman lauseen poispyyhkiminen tai parin sanan hinkkaaminen ei tule tuottamaan tulosta isommassa mittakaavassa. Varovainen tiivistäminenkään tuskin tekee nyt sitä, mitä siltä haen. Minun tulee todellakin ottaa rankat keinot käyttöön, repiä kaikki turha irti, että saan krikastettua tärkeimmän. Yritän pitää suurimman osan keksimästäni uudesta informaatiosta mukana, mutta typistää sen hyvin pieneen. Tuoda esiin minimaalisin vihjein, jotka kuitenkin toivottavasti kertovat paljon. Vaikka kuinka rakastan dialogia ja sen kirjoittamista, siinäkin on varmasti typistämisen varaa. Ehkä löydän taas uusia keinoja, millä tuoda dialogissakin viljelty informaatio esiin, vaikka dialogi onkin ehdoton suosikkini.

Pidän mielessä palautteeseen kirjoitetut sanat: "Mitä tiiviimpi ja rajumpi, sen parempi". Aion luottaa näihin sanoihin. Mikään ei estä kokeilemasta, enkä menetä sillä yhtään mitään.

Postaukseeni liitettyyn kuvaan vielä viitaten, pohdiskelin myös uudenlaista alkua. Alkupuolella kun kuulemma oli enemmänkin tiivistämisen varaa. En ajatellut sitä kokonaan rakentaa uusiksi, mutta muuttaa jonkin verran. Vinkkinä oli myös, että koulun, käsikirjoitukseni tapauksessa lukion, osuutta voisi lisätä. Ajattelin pistää senkin vinkin testiin myös alkua ajatellen.

Mahdollisesti työstän Addiktiota ja Kun mä kuolen -kässäriä nyt samaan aikaan. Pääsin jälkimmäisen kanssa hyvin alkuun, olen edelleen innostunut ja uskon, että uuden tekeminen raikastaa ajatuksia myös Addiktion kanssa. Tämän kässärin olen myös nappaamassa kurssille mukaan. En kuitenkaan malta pitää näppejäni erossa Addiktiostakaan nyt, kun vihdoin sain taas nipun avaimia käsiini. Voisin jättää sen hautumaan, mutta en ole kovin kärsivällistä tyyppiä. Haluan päästä heti töihin, tekemään, painamaan sata lasissa. Lisäksi pelkään unohtavani puolet siitä, mitä olen näinä päivinä ajatellut, vaikka kuinka olisin jokaisen sanan ajatuksistani naputellutkin ylös. Haluan tehdä silloin, kun intoa todellakin on. Töitä pitää joka tapauksessa tehdä silloinkin, kun kaikki ottaa päähän, niin miksei hyödyntäisi myös innostusta, kun sitä on taas hetken hyppysissä.

maanantai 27. elokuuta 2018

Addiktion palaute (Robustos)

Hejsan!
Viime yönä taiteilemaani blackout poetrya.

Kyllä, Robustokselta tuli palautetta. Oli tullut jo eilen, mutta maili oli eksynyt roskapostikansioon. Istuskelen täällä sohvalla hymyssä suin, vaikka kyseessä periaatteessa olikin taas yksi hylsy.
Tämä hylsy ei vain tuntunut hylsyltä ensinkään.

Tämän ja ensi vuoden kirjat on lyöty lukkoon. Fakta. Minulle ei tarjottu sopimusta, mutta sähköpostissa oli äärimmäisen mukava ja kannustava sävy verrattuna näihin "Ei sovi kustannusohjelmaamme" -hylsyihin. Mailissa ei oikeastaan edes lukenut, ettei käsikirjoitukseni kiinnosta, todettiin vain, että julkaisuohjelma on tältä erää lyöty lukkoon.

Palautettakin sain, jonkin verran editointivinkkejä. Jos editointivinkit (ne ovat laskettavissa yhden käden sormin) tiivistäisi yhteen sanaan, olisi se lyhyesti: "Tiivistä". Alkupuolessa on tiivistämisen varaa, koko käsikirjoituksessa myös ihan lausetasolla. Vaikka rakkaista lauseista tulee ehkä luopua väittäisin, että loppupeleissä tämä on aika helppo homma. Varmasti tulee hakattua päätä siihen läppäriin, kun editoinnin aika tulee, eikä tiedä enää, mistä luopua ja mitä tiivistää, mutta minkäänlaista megaremonttia ei esim. sisällön suhteen ehdotettu.
Toinen asia, mistä mainittiin, oli päähenkilöni kehityskaari. Sitä voisi terävöittää, selventää. Mistä alkaa ja loppuu jne.

Olen erityisen iloinen sähköpostin viimeisistä lauseista: "Olet mielestäni aivan oikeilla raiteilla tämän tekstin kanssa, mutta yritä kiristää ruuvia lisää. Mitä rajumpi ja tiiviimpi, sen parempi."

Tuli valtavan hyvä mieli. Olihan minulla jo aika, kun ajattelin luovuttaa Addiktion suhteen ja ehkä myös koko kirjoittamistouhun suhteen. Myös rajuuteen kannustaminen lämmittää mieltä, sitä tältä tekstiltä koko ajan halusin, mutta jossain vaiheessa lähdin vähän pehmentämään, kun jo aiheen suhteen tuli jostain lyttäyksiä. Tuli todellakin tunne, että nyt tekstiäni ymmärretään. Ehkä myös minua ymmärretään. Sain vihjeitä, mihin suuntaan mennä. Ei käsketty heittää tuotoksia roskiin ja sain jopa perustelut, vaikkei sähköpostiviestissä edes suoraan lukenut, että "ei kiitos". Julkaisuohjelman tilanne mainittiin ikään kuin ohimennen, viestiä ei aloitettu esimerkiksi sillä, että "kiitos, mutta ei kiitos". Lähden todella mielelläni editoimaan ja tiivistämään tämän palautteen varassa ja ylipäätään koko kustantamosta jäi niin hyvä ja lämmin mieli, että toivon pääseväni tekemään joskus yhteistyötä heidän kanssaan.

Ja ei kun editoimaan.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Kun mä kuolen - taustatutkimus ja henkilöihin tutustuminen

Moi!
Taustatutkimusta.

Olen alkanut tehdä sitä taustatutkimusta, vihdoin. Muutaman päivän annoin tekstin vain olla, yritin pitäytyä siinä mietiskelyssä, mikä usein jää minulla valitettavan vähiin. Syöksyn aina suoraan tekemään, mikä ei välttämättä ole huono, mutta on siitä ongelmiakin syntynyt.

Olen muutaman päivän ja yön selaillut internetin ihmemaata, lueskellut erilaisista kuolemakäsityksistä, uskonnoista, viikingeistä, atsteekeista... Ja löytänyt islantilaisen rapmusiikin. Hupsista.

Pian pitäisi nousta sohvalta, suunnata kirjastoon ja hakea lisäaineistoa. Ainakin yksi varaamani kirja on noudettavissa, aloitan varmaankin siitä. Suunnitteilla on myös tutkimusretki Hietaniemen hautausmaalle. Tykkään käydä hautausmailla, en tiedä, mikä niissä on, mutta odotan tätä retkeä. Voisin ehkä napata muutaman kuvankin siellä ollessani.

Henkilöhahmojen ajatusmaailmoja aloin purkaa kirjoittamalla simppelisti dialogia auki. Tämän työn ainoa tavoite on saada hahmot paljastamaan itsestään asioita, kaikki muu on toissijaista. En välttämättä edes hyödynnä näitä dialogisysteemejä suoraan, kunhan kaivelen tyypeistä informaatiota. Edellisessä postauksessa sanoin kokeilleeni listausta, se ei nyt tuntunut auttavan tässä vaiheessa, jäin harmillisen jumiin. Dialogin kautta sainkin heti lisäinfoa, löysin henkilöhahmoistani asioita, ehkä heidän uskomuksiaankin osalti. Taidan käyttää tätä jatkossakin, ainakin tämän käsikirjoituksen kanssa. Törmäytän vuoronperään tyyppejä toisiinsa ja katson, mitä tapahtuu. Miten he reagoivat, mitä paljastavat, mistä uskaltavat ja eivät uskalla puhua. Rakastan muutenkin dialogin kirjoittamista, se on ehkä lempiosioni koko käsikirjoitusten kirjoitusprosessissa ja tällä kertaa tämä tuntuu toimivan. En vielä hirveästi ole tätäkään ehtinyt tehdä, mutta annan aikaa - ainakin yritän kovasti.

Olen edelleen kuitenkin hirveän innoissani tästä käsikirjoituksesta. Voi olla, että olen väärässä ja kaikki menee todella metsään, mutta jotenkin tuntuu, että tässä on jotain. Tästä tahdon kirjoittaa juuri tänään, tämän kanssa saattaisin jaksaa nyt työskennellä. Luulen, että oli hyväkin juttu, että jätin muut tekstit hautumaan ja kokeilin uutta. Vielä ei innostus ole lopahtanut, yritän pitää tästä nyt kiinni. Lisäksi tämä on osalti mukavuusalueellani, muttei kuitenkaan liikaa. Taustatutkimusta tulee tehdä, miettiä, pohdiskella, väännellä ja käännellä juttuja varmaan tappiin asti niin, että savu nousee taas korvista, mutta ainakin tänään, tässä kahvikupin äärellä tuntuu, että olen siihen tämän tekstin kanssa valmis.

Postailemisiin!

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kun mä kuolen -editointilista

Hejjj!
Kirjallisuusluennolle osallistuminen, oma kässäripalaveeraaminen, läpiluku (x)
Kuva: Maria Ketonen

Luin Kun mä kuolen -kässärin läpi. Tein muutaman sivun editointilistan, lähinnä siellä on niitä isompia juttuja, mutta myös pienempiä huomioita, mitä tarttui käteen. Täytyisi todellakin kehitellä varsinkin henkilöhahmoja, nehän ovat tarinan perusta. Aloin listata ylös myös heidän ominaisuuksiaan, tavoitteitaan, toiveitaan ja pelkojaan. Huomasin heti ongelmaa varsinkin aikuishenkilöideni osalta. En ollut miettinyt heitä sitten yhtään, he ovat vain pieniä pisteitä paperilla ehkä yhdellä tai kahdella ominaisuudella. Yritän kuitenkin rakentaa heidät tukemaan muuta tarinaa ja varsinaisia päähenkilöitäni, joten ehkä kuitenkin aloitan suurimmassa osassa olevista henkilöhahmoista.

Editointimuistilistaa. "Muista pakastin."

Myös se, mistä oikeastaan pohjimmiltani kirjoitan, täytyisi selvittää. Teema ja sanoma. Jotain on mielessä, mutta täytyy tutkia tekstiä vielä tarkemmin. Näiden kysymysten selvittäminen auttaa editointia kummasti, kun siihen pisteeseen päästään.

Monenkin asian kohdalla toistuupi tämä kysymys.

Minulta on kuitenkin monenkin asian kohdalla varsinaiset pointit hukassa. Olen istuttanut paljon, ehkä osin itsellenikin asioita, jos tulisin käyttämään niitä tai saisin niitä hyödynnettyä. Monia asioita en kuitenkaan hyödyntänyt, en tehnyt niillä oikeastaan mitään. Kun luin tekstin läpi, ajatuksenani oli vielä säilyttää juttuja, mutta siinä lukiessa iski tunne, etten kyllä tahdokaan kirjoittaa niistä mitään. Voisin mahdollisesti kokeilla tehdä version, missä karsin nämä "turhat" jutut täysin pois ja lähteä tutkimaan, millä niitä paikata. Ehkä paikkauskin on väärä sana, mutta tuoda mieluummin tilalle jotain tuoretta, joka tukee paremmin tarinaa ja henkilöhahmoja ja toisi ehkä lisäkerroksiakin tekstiin. Antaa tilaa uudelle, puhtaalle, tuoreelle ja raikkaalle. Ideoille, sellaisille, mille olisi mahdollisesti käyttöäkin.
Raakaversiota kirjoittaessahan kävi oikeastaan niin, että keksin koko tarinan pointin ja juonen vasta aloitettuani, joten tämä voisikin olla perusteltua.

Ajattelin myös tehdä vähän taustatutkimusta. Tutustua kuolemaa käsittelevään kirjallisuuteen enemmänkin. Mielessä on ainakin yksi antologia, jonka nimeä en nyt tähän hätään muista, mutta mistä saattaisi olla hyötyä (ja jonka todennäköisesti saan lainaksi). Saa ehdottaa, suositella, mitä ikinä! Muistovärssyjä ja kaiken maailman lainauksia on selailtu, mutta ajattelin kerätä itselleni vähän lukulistalle juttuja, mitä hyödyntää. Ehkä myös eri uskontojen näkökulmia kuolemaan voisi tutkia enemmän.

Ihan alkua tulisi miettiä. Sain aikaan iskevän alun, ehkä ensimmäisen repliikinkin, mutta kirjoittaessa kävi niin, ettei tällä alulla oikeastaan ole mitään tekemistä loppukässärin kanssa. Alku menee siis todennäköisesti uusiksi kokonaan, ehkä muutamakin ensimmäinen luku. Pitäisi keksiä uusi, iskevä alku, mutta joka mielellään aloittaisi tarinan siihen suuntaan, kun sitä nyt lähdin viemään. Mahdollisuuksia on, päätöksiä taas tehtäväksi.

Ehkä läksin tästä pohdiskelemaan ja katsomaan, jos onnistuisin vielä näkemään tähdenlennon.

torstai 2. elokuuta 2018

Kun mä kuolen (raakaversio paketissa) + Baltic Herring 2018 update

Moi!
Raakaversio valmistui pari päivää sitten. Aikaa meni tasan 2 viikkoa.


Huhhuh. Naputin, naputin ja naputin vähän lisää. Ja niin siinä kävi, että vihdoinkin - pitkän ajan jälkeen - kirjoitin taas jotain alusta loppuun.

Sanoja raakaversiossa on vaivaiset 25 000. 90% tekstistä on toimintaa ja dialogia, lähinnä kahden henkilöhahmon välillä. Toiminnan kanssa olin pitkään lukossa, ylipäätään kaiken toiminnan ja jokaisen käsikirjoituksen kanssa. Nyt päätin, että rämmin tämän pusikon läpi, vaikka mikä olisi. Kirjoitan edes jonkunlaisen alun, keskikohdan ja lopun, että minulla on edes jokin runko, mihin lähteä rakentamaan.
Onnistuin.
Minulla on alku, keskikohta ja loppu. Tai tarkemmin sanottuna mahdollinen alku, mahdollinen keskikohta ja mahdollinen loppu. Jonkinlainen juonikin syntyi, sitten lopulta, vaikka alussa ajatukset risteilivät ihan eri poluilla ja alkupuolta tuleekin varmasti editoida rajusti (niin kyllä muutakin kässäriä).

Olen kirjoittajana sellainen, että tarvitsen heti jonkin rungon. Minun on helpompi tehdä työtä kuin mosaiikkia tai palapeliä ja hahmotan pään sisällä muhivan idean paremmin, jos näen sen edessäni, jos voin lukea sitä läpi, tutkia ja löytää ruudulta. Haluan tarttua heti toimeen, kirjoittaa hurjan raakaakin raakatekstiä, sillä aivoni toimivat parhaiten jotain tehdessä. Mieluummin editoin 100 kertaa kuin yritän pitää palasia kasassa pääni sisällä, se ei vain jostain syystä onnistu minulta kovin hyvin. Tämäkin teksti tarvitsee joka suhteessa editointia. Ihan isoimmista palasista ja päählön motiiveista lähtien. Miljöökuvauksen skippasin lähes kokonaan (se on eräs inhokkini kirjoittaessa ja jää itsellä hyvin vähälle huomiolle usein), henkilöhahmoja tulee syventää hemmetisti, heitä tulee motivoida vahvemmin (tutustuakin heihin), pitäisi myös selventää itselle, mistä oikeastaan olen nyt kirjoittanut. Mistä tarina pohjimmiltaan kertoo. Mutta ehkä löydän pointin sitten, kun olen ehtinyt sulatella tekstiä enemmän ja keksiä myös lisää.
Alkuun toin monia henkilöhahmoja ja istutin vihjeitä, millä en sitten päätynytkään tekemään käsikirjoituksessa juuri mitään. Tavallaan pallottelin itsellenikin ideoita, jotka jossain vaiheessa hylkäsin. En kuitenkaan uskalla vielä lähteä poistelemaan mitään, sillä tarinani tarvitsee myös taustaa ja sivujuonia, pohjaa, jota saattaisi voida osaksi rakentaa näistäkin palasista.

Tein tämän myös päästäkseni paniikista, saamattomuuden tunteesta ja jonkinlaisesta lukosta tekstien kanssa. Oksensin kaiken tyhjään tiedostoon, pyrin jäsentelemään ja kirjoittamaan jotain alusta loppuun, vaikka teksti olisi kuinka paskaa ("first draft of everything is shit", vai miten se meni?), tarvitsin sitä. Olen jollain asteella jumittanut lähes vuoden, aloittanut miljoona juttua, jäänyt jumiin kaikkien kanssa, turhautunut, panikoinut, hakannut päätä läppäriin. Väsymys, stressi, paniikki, epätoivo, burnout... you name it. Minun tuli saada aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman liikoja odotuksia tai paineita, jättää hetkeksi kaikki vanhat projektit sivuun ja voin sanoa, että tämä todellakin virkisti. Toki tahdon editoida vanhatkin raakileeni kuntoon, saattaa työt loppuun, mutta nyt olin niin solmussa ja panikoin jokaisen kohdalla niin hirveästi, että menin senkin vuoksi ihan lukkoon, eikä edes tiedostojen avaamisesta lopulta tullut mitään.
Piti aloittaa alusta. Ja kuten viimeksi mainitsin, rakastan aloittamista.
Lisättäköön siihen vielä, että rakastan myös projektien loppuun saattamista, kaiken taistelun jälkeen. Ensin täytyisi vain kerätä voimia editointitaistoon ja hylsyjen kestämiseen.

Naputtelen täällä juuri omaa editointimuistilistaani, luen raakiletta rauhassa läpi ja kirjoitan ylös kaiken, mitä tulisi vielä pohtia, mitä pitäisi päättää tai korjata jo tässä versiossa, mihin pitäisi kiinnittää huomiota. Nämä helteet kyllä latistavat aivotoiminnan nolliin, onneksi tämän listan kirjoittaminen on sen verran mekaanista, että se onnistuu 30-asteisessa yksiössäkin, pohdinnan voi jättää siihen, kun aurinko laskee ja tähdet vilkuilevat taivaalta.
Ajatuksenani on jatkaa eräällä kirjoituskurssilla, päätin, että nappaan nyt "Kun mä kuolen" -kässärin sinne mukaan, vaikka alun perin minun tuli editoida Merenpoikaa. Aivoni nyt vaan eivät suostu asettumaan sille taajuudelle, pohdinnan aloittamisen ajatteleminenkin saa aikaan suhteellisen mahtavan paniikin. KMK:n kanssa kuitenkin tuntuu nyt sujuvan. Minulla on jo hienoinen tunne, että tiedän, mitä tehdä. Se saattaa olla paahteen aiheuttama harha, kangastus, mutta se luo toivoa. Ja sitä tarvitsen.

Baltic Herring short film competition 2018 - finaalissa, toisen kerran putkeen!

P.S. Lyhytelokuvamme "Osoite: Itämeri" on päässyt vuoden 2018 Baltic Herringin lyhytelokuvakilpailun finaaliin! Osallistuimme ensimmäistä kertaa kilpailuun viime vuonna Vellamon tytär -lyhytelokuvalla, sekin pääsi finaalisijoille, joten tämä on nyt toinen finaalisijoitus putkeen. Hyvältä tuntuu, ei voi muuta sanoa. Varsinkin, kun Osoite: Itämeri kuvattiin suunnilleen päivässä, leikattiin ja äänitettiin voiceoverit sun muut toisena päivänä. Eli yhteensä n. 2 vuorokauden paketti. Lähdimme liikkeelle myöhään, olimme unohtaneet koko kilpailun ja superkiirehän siinä tuli. Improvisoinnillekin oli tilaa. Kuitenkaan lopputulos ei ilmeisesti mennyt ihan metsään. Missähän sitä olisi, jos joskus aloittaisi ajoissa?

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Addiktio update + uusi kässäri-idea vol. miljoona

Hei!
Kuva: Linda Mettiäinen

Addiktion uusi lopetus. Kyllä, kirjoitin sen. Mutten ole juuri koskenut siihen sen jälkeen. Lisäsin muutaman jutun, uuteen viimeiseen lukuun ehkä sen tärkeimmän. Kässäri venyi paria liuskaa vajaaseen 300. Hupsista vaan. Luulen, että vihdoin tajusin, mistä on kysymys. Se on aiheuttanut sekä epäröintiä, ahdistusta, pohdiskelua, paniikkia, kaiken sata kertaista kelailua. Sitä on omassakin elämässään joutunut pohtimaan asioita vähän eri vinkkelistä, kuulemaansa, näkemäänsä. Isojen kysymysten äärellä, jotka tupsahtavat uniin, aamuyön tunteihin, kun tuijotat taas auringonnousua ja pohdit, mikset mennyt taaskaan ajoissa nukkumaan.

Tämä aiheutti myös sen, että aloin kirjoittaa lisää (kasassa nyt kolmisenkymmentä liuskaa). Tarinaa Addiktion jälkeen. Olen alusta saakka ollut hanakasti mitään jatko-osaa vastaan, minusta se ei sovi Addiktion kaltaiseen tekstiin. Sitä ei ensinnäkään ole pedattu ja tahallaan auki jätetyt asiat särkyisivät varmasti pahasti. Enkä tiedä, onko siinä laisinkaan järkeä. Järkeä ei aina tarvitse olla, mutta en tiedä, kannattaako. Eihän Addiktiokaan ole kelvannut minnekään, miksi kirjoittaisin jatkoa aiheesta? Varsinkin, kun naputettu teksti näyttää siltä, että se vaatisi rinnalleen tuon "ykkösosan". Elän kuitenkin toivossa, että tämä ns. "jatko" selventäisi itse käsikirjoitusta, saisin sitä vielä viilattua ja pohdittua pidemmälle. Ja tuntui hyvältä leikitellä ajatuksella, jos tarina ei olisikaan tässä, vaikka se olisi kuinka p*ska idea. Lohdullistakin melkein, koska kuten monelle, myös minulle on käynyt niin, että olen kiintynyt henkilöhahmoihini. Addiktion tyyppeihin ehkä kaikkein eniten.

Kovasti pohdituttaa myös muutama uudessa lopetuksessa tekemäni ratkaisu. Henkilöhahmojen väliset suhteet, uskottavuus, se, jätänkö nyt jopa liikaa auki. Selittämisestä olen maininnut ennenkin, se on varmasti synneistäni pahin, nyt olen oppinut tiettyyn pisteeseen saakka sitä ehkä välttelemään (vihdoin), mutten hahmota, selvitänkö asioita nyt lainkaan. Pääkoppani kaipaa tietynlaista selittelyä, sillä on ehkä ikävä sitä, täytyisi oppia tunnistamaan, koska vain kaipaan tätä ja koska oikeasti teksti jää liian auki.
Kuitenkin, kaikesta huolimatta, minusta uusi lopetus on (edelleen) realistisempi kuin sen viimeisin edeltäjä. Alan kallistua tämän puoleen, vaikka tekemistä kyllä varmasti vielä löytyy.

Kello on taas kolme yöllä. Ehkä kirjoitan Addiktion uudesta lopetuksesta ja sen pohdinnasta vielä pidemmälti myöhemmin, virkein mielin.

Muutama tunti sitten kävi kuitenkin myös niin, että aloitin (taas) uutta käsikirjoitusta. En vain tiedä, kasaantuuko sekään koskaan käsikirjoitukseksi asti. Minulle on viime aikoina käynyt hieman turhan usein niin, että kirjoitan sen vähän alle viisikymmentä liuskaa ja sitten stoppaa. Jokin alkaa tökkiä, jokin ei enää innostakaan ja aloitan taas uutta. En sanoisi välttämättä kuitenkaan kyllästyminen, koska haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa niistä monet vielä joskus loppuun. Jokin levottomuus täällä nyt riehuu, enkä saa pidettyä itseäni sen suhteen aisoissa, vaan on koko ajan tarve keksiä uusia juttuja. Kokonaan uusia, aloittaa alusta. Rakastan aloittamista, sitä, kun edessä on tyhjä tiedosto ja voi vielä tapahtua mitä vain. Mikään ei ole vielä mennyt pieleen, ei tarvitse hakata päätä näppäimistöä ja näyttöä ja seinää vasten, kun vastauksia ei tupsahdakaan aivoihin pikavauhtia. Sitä toiveikkuutta, sitä intoa. En sano, että vihaan editointiakaan, se on ihanaa niin kauan kuin aivot ovat keksimisen suhteen virkeät, jaksavat pyörittää ja ideoita ja ratkaisuja vain ilmestyy kuin tyhjästä. Pahempi jumittaminen onkin sitten erikseen. Sanoisin, että vaikka olen Addiktiota rakentanut viitisen vuotta ja todellakin hakannut sitä päätä seinään, lattiaan ja melkein kattoonkin, olen päässyt sen suhteen helpolla. Ratkaisut ovat löytyneet, ehkä muutamaan otteeseen on ilmestynyt uusia ratkaisuja myöhemmin (kuten tämä uusi lopetus), mutten ole tuskaillut pitkäänkään sen kanssa, etten yhtään tiedä, mitä olisin tekemässä. Niin kuin esimerkiksi Merenpojan kanssa. Sen suhteen olen todellakin lukossa, ahdistaa ajatuskin tulevasta miettimisestä, iskee paniikki jo ennen kuin ehdin pohtia. Ehkä siksi on helpompi pomppia uudesta uuteen.


Tämän uuden käsikirjoituksen suhteen kävi niin, että mieleen tupsahti ensimmäisenä nimi. Tai lausahdus, josta on ainakin vielä tässä vaiheessa nimeksi. Yleensä nimen keksiminen on minulle se vaikein prosessi, sen kanssa olen tapellut useammankin tekstin kanssa (ja monen kanssa tappelen edelleen). Nyt se kuitenkin ilmestyi ensin. Raflaavuudesta en tiedä, mutta menköön, näin kolmelta aamuyöstä tämä on ihan jees.
Kohderyhmä olisi myös vähän nuorempi kuin esim. Addiktion, ajattelin tätä aika puhtaasti nuortenromaaniksi. Ehkä kepeämmäksikin, ei ainakaan yhtä angstiseksi, vaikka nimi saattaa siltä kuulostaa. Toki ollaan isojen kysymysten äärellä, siitä ei pääse mihinkään, mutta ihan yhtä syviin angstivesiin en ajatellut tätä viedä - tai ainakin mukana olisi myös enemmän huumoria ja muuta, katsellaan nyt. Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta menin jo. Yritän hetkeksi pysähtyä, pohtia, kirjoittaa ja katsoa, mihin teksti vie.

Mahdollisesti huomenna kirjoitan. Ja lupaan myös pohtia, edes pikkuisen. Nyt täytyisi ehkä kuitenkin painua pehkuihin, sittenkin.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Uuden lopetuksen editointi + pohdinta (Addiktio)

Heipsansaa!
Kasvaa, kasvaa...

Olisiko ollut tiistaina aamuyöstä, siinä neljän ja viiden välillä, parvekkeella tuijotellessani auringonnousua (ja venytettyäni taas nukkumaanmenoa, ei, en ole aamuihminen), kun vihdoin välähti. Olin pitänyt siihen saakka aika hienosti taukoa lopun editoinnista, mitä nyt muutamia rivejä lisäillyt tai pyyhkinyt. Monta päivääkin olin avaamatta tiedostoa, hyvä minä. Sain korjattua viimeistä liuskaa, viimeisiä kappaleita, taisin vihdoin tajuta, mistä on kysymys.

Eihän se vienyt kuin vaivaiset viisi vuotta.

Siihen olen äärimmäisen tyytyväinen, ettei kukaan käskenyt tai pyytänyt minua enää sorkkimaan loppua. Omat aivot siis toimivat sittenkin, vaikka niihin on välillä vaikea luottaa. Ymmärsin itse, mikä mättää - ainakin kuvittelen ymmärtäneeni. Taisin vihdoin tökkiä tekstiä siihen suuntaan, mihin sitä koko ajan yritin saada, mutta missä en onnistunut. Uusi lopetus muuttaa aika vahvasti sanoman sävyä, on se edelleen osin sama, mutta enemmän sitä, mitä siltä halusin. Mitä koko ajan toivoin, mihin halusin itse elävänä ihmisenä omassa elämässänikin uskoa, mutta mihin en oikeastaan uskonut (vaikka niin koko ajan itselleni väitin), enkä tosiaan pystynyt seisomaan sanojeni takana. Enhän itsekään uskonut sepityksiäni aiheesta. Käsikirjoitus vaati siis kehittymistä minunkin osaltani, kehittymistä ihmisenä. Olen saanut näiden 5 vuoden aikana jatkuvasti kuulla, kuinka vaikea Addiktion aihe ja muu on nuortenkirjassa. Luulen, että osa vaikeudesta ja omista vaikeuksistani tekstin kanssa johtui siitä, että yritin sepittää lukijoille jotain, mihin en itsekään uskonut enkä luottanut ja mitä en itsekään pitänyt totena.

Sehän oli siis täyttä teatteria. Valetta. Kirjallisuuskin on valetta, mutta samalla siinä on totuus.
Mitä yritin koko ajan Addiktiosta saada?

Rehellisen.
Aidon.
Toden.

Olin naamioinut Addiktion aitouden kaapuun, viilasin ja viilasin, editoin ja editoin. Yritin tehdä aitoa ja rehellistä jostain, mikä oli itsellenikin valetta. Koristelin, näyttelin. Feikkasin. Helvetti, valehtelin. Valehtelin Addiktiolle, valehtelin lukijoille, valehtelin itselleni kirjoittajana. Kai kirjoittajan täytyy pystyä alleviivaamaan sanomansa? Ainakin se tärkein. Sanoma. Ei toki jokaista sanaa, Addiktio ei edelleenkään ole dokumentti, en tee realitya, teen fiktiota. En tee edes autofiktiota.
Olen hyvä leikkimään, mutta joskus täytyisi pystyä riisumaan naamio. Taisin vihdoin nähdä vilauksen silmistä naamion takana, ehkä saan vielä täysin särjettyä sen.

Alan vihdoin luottaa asioihin, mistä olen yrittänyt viisi vuotta käsikirjoitukseni kautta puhua. Muistan hetken omasta elämästäni, kun minulle sanottiin sanat, jotka täysin kielsin ja lukitsin korvani niiltä, mutta mitä olen yrittänyt sulattaa koko tämän ajan. Mistä halusin lähteä kirjoittamaan, mitä yritin kertoa tekstilläni myös itselleni (ei, en vieläkään siis kirjoita omasta elämästäni, mutta kysymyksestä). Onnistuinkin siinä, melkein, lähes, ehkä nyt onnistuin. Kirjoitan aika usein siitä, mitä yritän opettaa itselleni, sillä ne asiat tuppaavat kiinnostamaan minua. Se tekee kuitenkin loppujen kirjoittamisesta äärimmäisen vaikeaa, ehken voi koskaan kirjoittaa loppuja, ennen kuin olen sisäistänyt asiat. Tiedän usein, mihin yritän päätyä. Mihin koko ajan pyrin. Mutta jos en ole vielä maalissa, jos en usko omiinkaan sanoihini, miten lukija voisi niihin uskoa?

Pyrin myös usein kirjoittaessani rehellisyyteen ja aitouteen. Ainakin realistisissa teksteissäni, ehkä myös niissä harvoissa muissa. Se kiinnostaa minua ja se tuntuu tulevan minulta helpoiten. Huomaan sen nyt kuitenkin vaikeaksi, tavoiteltavan arvoiseksi asiaksi, mutta todella vaikeaksi ajoittain. Voisin kirjoittaa muistakin asioista. Voisin ottaa aiheita, jotka olen sisäistänyt ja oppinut viisi vuotta sitten. Ne eivät kuitenkaan enää kiinnosta minua. Niissä ei ole haastetta. Niissä ei ehkä ole minulle enää tarpeeksi tutkittavaa. Kirjoittaminen on minulle tutkimusmatka niin itseen, henkilöhahmoihin kuin maailmaan. Uskon, että monelle on. Myös lukijoille kirjallisuus on varmasti juuri sitä. Ja jos ei ole haastetta, mitä kiinnostavaa siinä on? Helppous on kivaa hetken, muttei kiinnostavaa, eikä se loppujen lopuksi anna juuri mitään.

Pienellä pelolla odottelen Robustoksen vastausta, koska ajatus uudesta lopusta ja jonkinlainen valaistuminen Addiktion kanssa tapahtui vasta 5kk lähettämisen jälkeen. Mutta katsotaan, mitä tapahtuu. Ehkä voin yrittää vielä uudelleen, jälleen kerran.