torstai 18. tammikuuta 2018

Remontti jatkuu (Merenpoika)

Heips!
Helsinki.

Ei jumita. Vai jumittaako sittenkin? Kasassa on nyt n. 26 liuskaa tuoretta tekstiä. Monia asioita on jo nyt muuteltu ja säädelty ja pohja on täysin eri. Kirjoittaminen vain tuntuu todella mekaaniselta, ehkä melkein tyhjältäkin. En saa itsellenikään eläytymistä aikaiseksi, joten miksi lukija eläytyisi tekstiin? Nyt täytyisi miettiä, missä on vika. Tai sitten joidenkin käsikirjoitusten kohdalla kirjoittaminen vain on mekaanista ja "tyhjää", mutten tiedä, uskallanko uskoa siihen. Kuulin eräältä, ettei kaikkien käsikirjoitusten ( = romaanien) kirjoittaminen välttämättä ole nautinnollista laisinkaan. Minua vain hämää se, että lähes kaikkien edellisten käsikirjoitusteni kanssa olen päässyt sellaiseen ihanaan, taianomaiseen flow-tilaan ja vain naputtanut sormet ruvella eteenpäin ihan fiiliksissä. Ja olen rakastanut sitä. Kirjoittamisen euforia, ah.

Nyt sitä euforiaa ei ole.
Mitä sitten on?
Vitutus.

Ärtymys edelliseen versioon, ärtymys toisen version hitaasta etenemisestä, ärtymys kaiken uudelleen miettimisestä, ärtymys - vai ehkä pelko siitä, etten onnistu? Että jään yhden käsikirjoituksen ihmeeksi. Niin. Käsikirjoituksen, sillä ei sitä sopimustakaan ole vielä allekirjoitettu. Olisin edes yhden romaanin ihme, en välttämättä koskaan sitäkään. No, ei saa vaipua epätoivoon. En ajatellut luovuttaa. Ajattelin paiskia töitä kahta kauheammin. Ehkä tämän käsikirjoituksen kohtalona on syntyä ärtymyksestä ja peloista, eikä nautinnollisesta kirjoituseuforiasta. Se täytyy vain kestää. Se on osa tätä työtä. Se on osa kirjoittamista. Ja mahdollisesti tämänkin käsikirjoituksen aikana vielä ehtii tulla se flow-tila - enhän ole päässyt kunnolla edes alkuun. Takaraivossa kuitenkin pelottaa myös Addiktion kohtalo ja mahdollinen hylsypinon kasvu - sekin voi olla osasyy ärtymykseen. Ei edes huvittaisi mennä vielä eteenpäin, kun edellisen matka on kesken. Uskon kuitenkin, ettei kannata pysähtyä paikoilleen. Yritän nyt tarpoa eteenpäin kuin tuolla ulkona sataneessa lumessa ja päästä jonkinlaiseen sopuun itseni ja kässärin kanssa. Runko oli, se meni roskiin, täytyy rakentaa uusi runko niistä jämäajatuksista, joita säästin. Suuri työ, mutta toivon mukaan vielä palkitseva, vaikkei se siltä juuri nyt tunnu. Opin varmasti jotain myös itsestäni tämän reissun aikana, kuten myös kirjoittamisesta. Olen liiankin monta kertaa törmännyt kuvaan, jossa sanotaan jotain tähän suuntaan: "Writing is something between torture and fun." En ennen suostunut allekirjoittamaan sitä, mutta nyt voisin surutta pistää nimeni alle vaikka upealla sulkakynällä.

Mutta - ei luovuteta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti