keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Ensimmäinen (iki)oma sanataidepaja takana!

Hei!
Pajan valmistelua!

Nyt on vedetty ensimmäinen ihka oma sanataidepaja! Huhhuh. Jännitti hirveästi, vaikka tunsinkin entuudestaan kaikki paikallaolijat. He eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan, joten tutustumisharjoituksille tuli käyttöä. Kaksi tuntia hujahti nopeasti, vaikka tehtävät meinasivatkin loppua kesken (vähemmällä porukalla tehtävien läpikäymiseenkin menee tietysti vähemmän aikaa). Pieni porukka, mutta se ei hidastanut tahtia ollenkaan. Oli myös mukavaa, kun ehti kunnolla huomioida kunkin erikseen ja oli rauha tehdä tehtävät.

Ensi kerralle on tulossa muutama uusi kasvo, tutustumisharjoituksia tulisikin kerätä lisää. Olen ihastunut hakukonerunouteen, mutta ehken viitsi samaa harjoitusta käyttää enää toistamiseen samassa pajassa.

Sain myös ihanaa palautetta ohjaamisestani! Mainittiin, että tehtävät olivat innostavia ja auttoivat purkamaan lukkoja, kaikki uskalsivat rohkeasti myös kokeilla kaikkea, vaikka osalle koko kirjoittamistouhu oli ihan uutta puuhaa. Oli mukava kuulla olevansa kannustava (siihen pyrin!) enkä myöskään ohjannut liikaa, vaikkakin tarkensin tehtäviä tarvittaessa, jos jumi meinasi iskeä. Oli myös ihanaa, että keskustelua syntyi huimasti! Jättäydyinkin hieman taka-alalle, halusin antaa tilaa keskustelulle, väittäisin sen olevan lähes jokaisen sanataideohjaajan unelma. Ryhmäytymisessä ei ollut ongelmaa, päinvastoin. Yhdestä tehtävästä sanottiin, että se oli haastava, mutta kuitenkin antoisa, kun siihen tarttui. Olen tyytyväinen, että ryhmäläiset uskalsivat heittäytyä, halusinkin haastaa heitä ensimmäisten tehtävien jälkeen. Uskon, että kyseinen tehtävä on vaikea lähes jokaiselle, oli sitten kirjoittanut paljon tai ei. Itsensä kehuminen ei monellekaan ole helppoa, mutta se varmasti tekisi hyvää meille kaikille toisinaan. Tästä päästiinkin terapeuttisuuteen, joka tuli esille keskustelussa. En ohjaa kirjallisuusterapiaa, mutta itselleni romaanikäsikirjoitusten kirjoittaminenkin (vaikkei se juuri koskettaisi minua tai omaa elämääni) on ollut hyvin terapeuttista. Toisen nahkoihin hyppääminen niin lavalla kuin ruudun ääressä tuo uutta perspektiiviä ja saa olla hetken vapaa omasta itsestäänkin.

Paja päättyikin sanoihin: "Oli tosi kivaa!"
Kivaan pyrin. Kirjoitan tätä postaustakin hymy huulilla. Ensimmäinen paja meni mönkään, kun sinne ei saapunutkaan kukaan, mutta tätä toista pajaa pitäisin hyvin onnistuneena ensimmäisenä pajana. Toki minullakin on vielä treenattavaa ohjaamisessa, takeltelin ehkä hieman tehtävänannoissa, selkeyttä voisin korostaa seuraavalla kerralla. Palautteenanto on asia erikseen. Olen enemmän tottunut kommentoimaan pitkälle työstettyjä romaanikäsikirjoituksia, joihin kaivataan editointiapua. Sanataiteessa editointi ei ole pääpointti, jos on pointti ollenkaan. Lähestymiskulma on muutenkin eri. En kehottanut ketään editoimaan, ei se käynyt mielessäkään, mutta voisin opetella kiinnittämään huomiota erilaisiin asioihin. Nyt osa saattoi mennä jännityksen piikkiin, ehkä ensi kerralla kommentointi on jo sujuvampaa. En kuitenkaan saanut moitteita kommentoinnistani, joten ei se varmaan ihan metsään mennyt kuitenkaan.

Jes! Tästä on hyvä jatkaa.
Huomenna ( = myöhemmin tänään) julkaistaankin taas korkeakoulun ennakkotehtävät. Pitää hypätä niiden kimppuun.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Hylsytys jatkuu (Addiktio)

Moi!
Näiden kimpussa tällä hetkellä.

Addiktion hylsypino jatkaa edelleen kasvuaan. Viimeisin oli Karistolta, joka saapui postissa perjantaina. Sama kaava edelleen, automaattibotti ilman minkäänlaista kommenttia. Tällä hetkellä hylsyjä on käsikirjoituksesta viisi kappaletta: WSOY:lta, Otavalta, Gummerukselta, Myllylahdelta ja nyt myös Karistolta. Myllylahti kehui käsikirjoitusta rankaksi ja koskettavaksi, tekstikin oli sujuvaa, mutta ei sopinut heidän tyyliinsä. Muualta ei ole irronnut kommentin kommenttia. Mikään näistä ei valitettavasti oikein auta eteenpäin, en tiedä, mitä Addiktion kanssa tulisi tehdä.

Olen pyöritellyt mahdollisuutta editoinnista. Mitään maata mullistavaa en tohtisi sen kanssa tehdä, sillä tähän uusimpaan versioon alan oikeasti olla tyytyväinen. Ilman kustannustoimittajan ohjausta ja ehdotuksia tunnun olevan jumissa. Mikä on pielessä? Onko mikään edes pielessä vai onko vika enemmänkin itse aiheessa? Onko jotain, mitä voisin vielä tehdä?
Kunpa vain joku voisi sen minulle kertoa.

Kuitenkin olen sitä mieltä, etten edelleenkään halua luovuttaa Addiktion kanssa. Se tuntuu olevan kasvanut minuun kiinni, enkä tahdo irrottaa. Koen tarinan ja sanoman edelleen tärkeäksi, ehkä jopa tärkeämmäksi kuin alussa. Seison sanojeni takana ja tahdon saada ne kuuluviin. Kiintymys tekstiä kohtaan ei ole lauhtunut, ennemminkin toisinpäin. Jostain syystä tuntuu, että Addiktio on minulle se kaikkein rakkain ja tärkein käsikirjoitus. Osasyy saattaa olla se, että se on niistä kaikista eniten editoitu ja koluttu, sen kanssa olen käynyt pitkän matkan ja kehittynyt myös kirjoittajana. On siinä oltava silti muutakin. Se, mihin suuntaan olen tekstiä vienyt ja mitä olen siitä löytänyt, tuntuu edelleen hyvin tärkeältä. Uskon, että eniten tämä tärkeys liittyy tematiikkaan ja sanomaan. Muiden käsikirjoitusten kanssa ne ovat vielä vähän hakoteillä tai ovat alkaneet jopa ärsyttää. Addiktion viesti ei ole minulle vieläkään kulunut (tai se, mitä itse ajattelen sen olevan) - olen ehkä vasta alkanut sisäistää sitä itsekin.

Eteenpäin. Vaikka sitten läpi kiven ja vuorten.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Sanataideohjaamisen akatemia - 9. lähitapaaminen (+ Projekti F)

Hej!
Junamatkalla oli hyvä jatkaa projekti F:ää.

Eilen oli kokonaisuudessaan jo yhdeksäs lähitapaaminen sanataideohjaamisen akatemiassa. Jatkoimme elämäkerrallisen kirjoittamisen saralla. Keskustelimme hieman eettisyydestä ja muusta, mutta enimmäkseen teimme itse harjoituksia. Välillä tuntui, ettei meinaa irrota, mutta välillä taas mieleen palautui yllättäviä muistoja, joita en edes muistanut muistavani. Mielenkiintoista, todellakin. Ehkä voisin hyödyntää elämäkerrallisuutta enemmänkin, tuntuu olevan antoisaa, vaikka sitä jossain vaiheessa vähän karsastinkin.

Kerroin myös inspiroituneeni sen verran, että aloitin uuden käsikirjoituksen.
Käsikirjoituksessa on nyt 45 liuskaa. Kasvaa, kasvaa!

Projekti F siis etenee. Minulla on ollut kuitenkin ongelmia keksiä toimintaa. Niin oli myös Merenpojan uuden version kanssa. Ja tällä hetkellä myös teatterin lavalla yleisölle puhuttujen monologien kanssa. Missä siis toiminta? Joku on nyt jumissa.
Silti projekti F:ään alkoi hivuttautua palasia toiminnasta, tapahtumia. Nimenomaan sellaisia, jotka etäännyttävät minua aika reippaasti omasta elämästäni. Myös henkilöt alkavat pikkuhiljaa muotoutua, eikä kirjoittaminen pelota ehkä ihan niin paljon kuin aluksi. Huumori kuitenkin hävisi jonnekin. Mietin, että käsittelen sittenkin aika vakavaa aihetta, joka ei liity pelkästään perhesuhteisiin. Siitäkin, kuten kaikesta, saa varmasti huumoria tarvittaessa, mutta ehkä sitä pitää pohdiskella seuraavalla kierroksella. Jos nyt vain kirjoittaisin kaiken, mikä tulee ulos, että olisi jonkinlainen runko, mitä lähteä editoimaan.
Sain palautetta, että käsikirjoitukseni angsti ei kuitenkaan ole huonoa.
Se kannustaa jatkamaan, vaikka syvissä vesissä taas uidaankin.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Projekti F - uusi käsikirjoitus (+ Merenpoika)

Heippamoi!
Venla Saalon "Kirkkaalla liekillä" (Robustos, 2012). Rakastuin.

Otsikko kertoo oleellisen. Nyt kävi sitten niin, että aloitin uuden käsikirjoituksen kirjoittamisen. Merenpojan kanssa takkuaa edelleen (ehdin jo miettiä koko kirjoittamisen lopettamistakin, mutta onneksi se oli vain hetkellinen mielenhäiriö). Pohdin, että nyt ei ehkä vain ole oikea aika kirjoittaa kyseistä käsikirjoitusta, kun ei tule luonnostaan, niin ei tule luonnostaan. Ja kun jokainen sana saa veren valumaan nenästä ja hampaat lohkeilemaan, totesin, että jätän myöhemmäksi. En halua sitä hylätä enkä kokonaan kuopata, mutta annan sille nyt reilusti aikaa. Toivottavasti myöhemmin, joskus sitten, jonkin ennalta määräämättömän ajan kuluttua, tartun siihen uudelleen ja sujuu edes vähän paremmin.

Oli kuitenkin jotain, mistä halusin kirjoittaa.
Mistä ajattelin kirjoittavani vasta joskus monen vuoden päästä.
Mistä ajattelin, etten ehkä koskaan sittenkään kirjoita, koska aihe tulee niin lähelle itseä.
Mistä kuitenkin päätin kirjoittaa.
Ainakin yrittää.

Aiheesta on kirjoitettu ja kaksi vuotta sitten aiheesta tuli myös tuore kotimainen elokuva, jonka kävin katsomassa ja ostin vielä omaksikin. On varmasti myös monia teoksia, jotka eivät ole sattuneet silmiini. Ja erilaisia näkökulmia, erilaisia tarinoita samasta aiheesta. Toivon, että minulla olisi vielä uutta sanottavaa. Aluksi mietin kirjoittavani aika totuudenmukaisestikin tuntemuksistani, mutta sitä on liikaa. Siihen minulla ei välttämättä olekaan lisää sanottavaa, tai jos on, en halua paljastaa kaikkia kortteja suurelle yleisölle (jos joskus soppari allekirjoitettaisiinkin). En halua elämäkertaa, en oikein edes autofiktiota. Ei. Se ei tunnu hyvältä. Ajatus ahdistaa, en tiedä pelottaako se, voiko eletty elämä pelottaa?
Sitäpaitsi tietty tyyli saisi taas savun nousemaan korvista. Se todennäköisesti myös ärsyttäisi minua.

Päätin etäännyttää itseäni kunnolla. Vielä en ole ihan selvillä, millä kaikilla keinoilla, mutta kun aloin kirjoittaa, kerronasta tuli äkkiä puhekielistä, kärkevää ja hivenen humorististakin. Se tuntui hyvältä. En yleensä juuri kirjoita puhekielistä kerrontaa ja huumorikin on normaalista tyylistäni aika kaukana, mutta tässä se tuntui oikealta. Sopivalta. Saa heittää läskiksi oikein urakalla ja silti homma toimii, kun palikat on kohdallaan. Lisäksi kärjistämisestä tuli uusi rakkaus. Kärjistän muutenkin, mutta tässä projektissa saa kärjistää ihan urakalla. Muunnella totuuksia, manipuloida muistoja. Vääntää ja kääntää ja tehdä niin terävää, ettei ole tosikaan. Hauskaa. Sain kipinän kirjoittamiseen takaisin, ainakin hetkeksi.

Strategiani on tällä kertaa oksentaa kaikki, mitä ulos tulee, tyhjään tiedostoon ja vain naputtaa. Mietin ja editoin sitten myöhemmin. En halua kuluttaa intoani liialliseen etukäteissuunnitteluun, vaikka siitä olisikin hyötyä, sillä tulpan napsahtaminen kiinni on nyt liian suuri riski. Kunhan kirjoitan, kunhan kirjoitan edes jotain ja saan tekstimassaa aikaiseksi. Nyt täytyy tyhjentää pää, se on etusijalla. Kun matskua alkaa olla kasassa enemmänkin kuin 13 liuskaa, mietin, mitä otan edes mukaan ja mikä on tärkeää. Samalla tulee jäsenneltyä asiaa mielessä, kun kirjoittaa sitä ulos. Suunnittelu auttaa, se on totta, mutta aihe on toistaiseksi itselle vielä aika lähellä ja tarvitsen myös aikaa sen purkuun. Aikaa on toki kulunut, mutta oman elämäni mittapuulla lyhyt aika.

Kutsutaan tätä vaikka projekti F:ksi.