maanantai 5. helmikuuta 2018

Projekti F - uusi käsikirjoitus (+ Merenpoika)

Heippamoi!
Venla Saalon "Kirkkaalla liekillä" (Robustos, 2012). Rakastuin.

Otsikko kertoo oleellisen. Nyt kävi sitten niin, että aloitin uuden käsikirjoituksen kirjoittamisen. Merenpojan kanssa takkuaa edelleen (ehdin jo miettiä koko kirjoittamisen lopettamistakin, mutta onneksi se oli vain hetkellinen mielenhäiriö). Pohdin, että nyt ei ehkä vain ole oikea aika kirjoittaa kyseistä käsikirjoitusta, kun ei tule luonnostaan, niin ei tule luonnostaan. Ja kun jokainen sana saa veren valumaan nenästä ja hampaat lohkeilemaan, totesin, että jätän myöhemmäksi. En halua sitä hylätä enkä kokonaan kuopata, mutta annan sille nyt reilusti aikaa. Toivottavasti myöhemmin, joskus sitten, jonkin ennalta määräämättömän ajan kuluttua, tartun siihen uudelleen ja sujuu edes vähän paremmin.

Oli kuitenkin jotain, mistä halusin kirjoittaa.
Mistä ajattelin kirjoittavani vasta joskus monen vuoden päästä.
Mistä ajattelin, etten ehkä koskaan sittenkään kirjoita, koska aihe tulee niin lähelle itseä.
Mistä kuitenkin päätin kirjoittaa.
Ainakin yrittää.

Aiheesta on kirjoitettu ja kaksi vuotta sitten aiheesta tuli myös tuore kotimainen elokuva, jonka kävin katsomassa ja ostin vielä omaksikin. On varmasti myös monia teoksia, jotka eivät ole sattuneet silmiini. Ja erilaisia näkökulmia, erilaisia tarinoita samasta aiheesta. Toivon, että minulla olisi vielä uutta sanottavaa. Aluksi mietin kirjoittavani aika totuudenmukaisestikin tuntemuksistani, mutta sitä on liikaa. Siihen minulla ei välttämättä olekaan lisää sanottavaa, tai jos on, en halua paljastaa kaikkia kortteja suurelle yleisölle (jos joskus soppari allekirjoitettaisiinkin). En halua elämäkertaa, en oikein edes autofiktiota. Ei. Se ei tunnu hyvältä. Ajatus ahdistaa, en tiedä pelottaako se, voiko eletty elämä pelottaa?
Sitäpaitsi tietty tyyli saisi taas savun nousemaan korvista. Se todennäköisesti myös ärsyttäisi minua.

Päätin etäännyttää itseäni kunnolla. Vielä en ole ihan selvillä, millä kaikilla keinoilla, mutta kun aloin kirjoittaa, kerronasta tuli äkkiä puhekielistä, kärkevää ja hivenen humorististakin. Se tuntui hyvältä. En yleensä juuri kirjoita puhekielistä kerrontaa ja huumorikin on normaalista tyylistäni aika kaukana, mutta tässä se tuntui oikealta. Sopivalta. Saa heittää läskiksi oikein urakalla ja silti homma toimii, kun palikat on kohdallaan. Lisäksi kärjistämisestä tuli uusi rakkaus. Kärjistän muutenkin, mutta tässä projektissa saa kärjistää ihan urakalla. Muunnella totuuksia, manipuloida muistoja. Vääntää ja kääntää ja tehdä niin terävää, ettei ole tosikaan. Hauskaa. Sain kipinän kirjoittamiseen takaisin, ainakin hetkeksi.

Strategiani on tällä kertaa oksentaa kaikki, mitä ulos tulee, tyhjään tiedostoon ja vain naputtaa. Mietin ja editoin sitten myöhemmin. En halua kuluttaa intoani liialliseen etukäteissuunnitteluun, vaikka siitä olisikin hyötyä, sillä tulpan napsahtaminen kiinni on nyt liian suuri riski. Kunhan kirjoitan, kunhan kirjoitan edes jotain ja saan tekstimassaa aikaiseksi. Nyt täytyy tyhjentää pää, se on etusijalla. Kun matskua alkaa olla kasassa enemmänkin kuin 13 liuskaa, mietin, mitä otan edes mukaan ja mikä on tärkeää. Samalla tulee jäsenneltyä asiaa mielessä, kun kirjoittaa sitä ulos. Suunnittelu auttaa, se on totta, mutta aihe on toistaiseksi itselle vielä aika lähellä ja tarvitsen myös aikaa sen purkuun. Aikaa on toki kulunut, mutta oman elämäni mittapuulla lyhyt aika.

Kutsutaan tätä vaikka projekti F:ksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti