torstai 28. kesäkuuta 2018

Uuden lopetuksen editointi + pohdinta (Addiktio)

Heipsansaa!
Kasvaa, kasvaa...

Olisiko ollut tiistaina aamuyöstä, siinä neljän ja viiden välillä, parvekkeella tuijotellessani auringonnousua (ja venytettyäni taas nukkumaanmenoa, ei, en ole aamuihminen), kun vihdoin välähti. Olin pitänyt siihen saakka aika hienosti taukoa lopun editoinnista, mitä nyt muutamia rivejä lisäillyt tai pyyhkinyt. Monta päivääkin olin avaamatta tiedostoa, hyvä minä. Sain korjattua viimeistä liuskaa, viimeisiä kappaleita, taisin vihdoin tajuta, mistä on kysymys.

Eihän se vienyt kuin vaivaiset viisi vuotta.

Siihen olen äärimmäisen tyytyväinen, ettei kukaan käskenyt tai pyytänyt minua enää sorkkimaan loppua. Omat aivot siis toimivat sittenkin, vaikka niihin on välillä vaikea luottaa. Ymmärsin itse, mikä mättää - ainakin kuvittelen ymmärtäneeni. Taisin vihdoin tökkiä tekstiä siihen suuntaan, mihin sitä koko ajan yritin saada, mutta missä en onnistunut. Uusi lopetus muuttaa aika vahvasti sanoman sävyä, on se edelleen osin sama, mutta enemmän sitä, mitä siltä halusin. Mitä koko ajan toivoin, mihin halusin itse elävänä ihmisenä omassa elämässänikin uskoa, mutta mihin en oikeastaan uskonut (vaikka niin koko ajan itselleni väitin), enkä tosiaan pystynyt seisomaan sanojeni takana. Enhän itsekään uskonut sepityksiäni aiheesta. Käsikirjoitus vaati siis kehittymistä minunkin osaltani, kehittymistä ihmisenä. Olen saanut näiden 5 vuoden aikana jatkuvasti kuulla, kuinka vaikea Addiktion aihe ja muu on nuortenkirjassa. Luulen, että osa vaikeudesta ja omista vaikeuksistani tekstin kanssa johtui siitä, että yritin sepittää lukijoille jotain, mihin en itsekään uskonut enkä luottanut ja mitä en itsekään pitänyt totena.

Sehän oli siis täyttä teatteria. Valetta. Kirjallisuuskin on valetta, mutta samalla siinä on totuus.
Mitä yritin koko ajan Addiktiosta saada?

Rehellisen.
Aidon.
Toden.

Olin naamioinut Addiktion aitouden kaapuun, viilasin ja viilasin, editoin ja editoin. Yritin tehdä aitoa ja rehellistä jostain, mikä oli itsellenikin valetta. Koristelin, näyttelin. Feikkasin. Helvetti, valehtelin. Valehtelin Addiktiolle, valehtelin lukijoille, valehtelin itselleni kirjoittajana. Kai kirjoittajan täytyy pystyä alleviivaamaan sanomansa? Ainakin se tärkein. Sanoma. Ei toki jokaista sanaa, Addiktio ei edelleenkään ole dokumentti, en tee realitya, teen fiktiota. En tee edes autofiktiota.
Olen hyvä leikkimään, mutta joskus täytyisi pystyä riisumaan naamio. Taisin vihdoin nähdä vilauksen silmistä naamion takana, ehkä saan vielä täysin särjettyä sen.

Alan vihdoin luottaa asioihin, mistä olen yrittänyt viisi vuotta käsikirjoitukseni kautta puhua. Muistan hetken omasta elämästäni, kun minulle sanottiin sanat, jotka täysin kielsin ja lukitsin korvani niiltä, mutta mitä olen yrittänyt sulattaa koko tämän ajan. Mistä halusin lähteä kirjoittamaan, mitä yritin kertoa tekstilläni myös itselleni (ei, en vieläkään siis kirjoita omasta elämästäni, mutta kysymyksestä). Onnistuinkin siinä, melkein, lähes, ehkä nyt onnistuin. Kirjoitan aika usein siitä, mitä yritän opettaa itselleni, sillä ne asiat tuppaavat kiinnostamaan minua. Se tekee kuitenkin loppujen kirjoittamisesta äärimmäisen vaikeaa, ehken voi koskaan kirjoittaa loppuja, ennen kuin olen sisäistänyt asiat. Tiedän usein, mihin yritän päätyä. Mihin koko ajan pyrin. Mutta jos en ole vielä maalissa, jos en usko omiinkaan sanoihini, miten lukija voisi niihin uskoa?

Pyrin myös usein kirjoittaessani rehellisyyteen ja aitouteen. Ainakin realistisissa teksteissäni, ehkä myös niissä harvoissa muissa. Se kiinnostaa minua ja se tuntuu tulevan minulta helpoiten. Huomaan sen nyt kuitenkin vaikeaksi, tavoiteltavan arvoiseksi asiaksi, mutta todella vaikeaksi ajoittain. Voisin kirjoittaa muistakin asioista. Voisin ottaa aiheita, jotka olen sisäistänyt ja oppinut viisi vuotta sitten. Ne eivät kuitenkaan enää kiinnosta minua. Niissä ei ole haastetta. Niissä ei ehkä ole minulle enää tarpeeksi tutkittavaa. Kirjoittaminen on minulle tutkimusmatka niin itseen, henkilöhahmoihin kuin maailmaan. Uskon, että monelle on. Myös lukijoille kirjallisuus on varmasti juuri sitä. Ja jos ei ole haastetta, mitä kiinnostavaa siinä on? Helppous on kivaa hetken, muttei kiinnostavaa, eikä se loppujen lopuksi anna juuri mitään.

Pienellä pelolla odottelen Robustoksen vastausta, koska ajatus uudesta lopusta ja jonkinlainen valaistuminen Addiktion kanssa tapahtui vasta 5kk lähettämisen jälkeen. Mutta katsotaan, mitä tapahtuu. Ehkä voin yrittää vielä uudelleen, jälleen kerran.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Lopetus nro 4 purkissa (Addiktio)

Heipähei!
Venyy, venyy...

Sain Addiktion neljännen lopetusyritelmän raakaversion purkkiin. Huhheijaa, kuinka vapauttavaa oli kirjoittaa taas "uutta" tietäen, mihin ollaan menossa, tuntien henkilöhahmot, idean, sanoman... Ihanaa.

Käsikirjoitus venyi taas kuutisen liuskaa edellisestä. Ja taas kerran edellisestä viimeisestä luvusta, joka nyt osoittautui kolmanneksi viimeiseksi, tuli äärimmäisen dialogipainotteinen. En tunnu pääsevän irti tästä, asiat täytyy ainakin osalti puhua henkilöiden välillä halki. Pääsin kuitenkin irti liiallisesta avaamisesta ja alleviivaamisesta, liian auki kertomisesta. Nyt jää hurjasti auki, annan vain vihjeitä, mietin jopa, selvitänkö lankoja lopulta ollenkaan. Onko uusi lopetus enää tyydyttävä. Toisaalta en voinut myöskään jatkaa käsikirjoitusta enää 10 uudella luvulla, venymistä olisi tapahtunut aivan liikaa, en olisi saanut lopetettua enää mihinkään.

Pohdintaa, pohdintaa, ajatustyötä, tauko.

Olin edellisessä versiossa tyytyväinen kauheaan draamaan, tavallaan henkilöhahmojen suhteiden päätökseen, siihen, mihin ne kulkivat. Jokin tuntui kuitenkin päälleliimatulta, hakemalla haetulta. Väitänkin, että uusi lopetus on luonnollisempi, aidompi, todentuntuisempi. En kuitenkaan saanut draamaa aikaiseksi parin henkilöhahmon välillä, joten heidän suhteensa menikin nyt uusia ratoja. Itselle lohduttavaa, mutten tiedä, onko se oikein sanomani kannalta. Onko se sitä, mitä haluan viestiä. Tavallaan. Mutten ole varma. Ainakin se tukisi muutamaa asiaa, mutta muuttaa taas aika paljon. Täytyisi pysähtyä miettimään. Tekisi mieli avata tiedosto, mutta olen taas sokea ja lukossa, ehkä päivän, parin lepotauko tekstille tekisi taas hyvää.

Liiallisen dialogin kanssa minulla on tuossa kyseisessä luvussa ongelmana tauottaminen. Puhutaan, puhutaan, koko luku on melkein pelkkää puhumista tai sanatonta viestintää. Ei kuvailuja, ei miljöön, ei kauheasti ajatustenkaan. Hieman olen yrittänyt lisätä väliin, mutta luku on jo nyt pisimpiäni, joten liiallinen venyminen alkaa jo kiusata. Rakastan dialogin kirjoittamista, tässäkään luvussa ei ole ongelmana se, että kaikki puhuttaisiin halki tai selitettäisiin, käytäisiin läpi kaikki mitä kuuluu:t ja heipat, epäoleellinen. Tarinassa on tapahtunut paljon ja paljon oli myös selvitettävä jollain tapaa. Monet henkilöistä eivät myöskään olleet paikalla, joten vihjeet heistäkin oli tuotava toisten kautta esiin. Ehkä katson sitä vielä. Tai sitten kirjoitan jonkun epilogin muutaman viikon päähän tapahtuneista. Sekin tuntuu vain ajatuksena vähän tekaistulta, tavallaan voisi olla ok, mutta voi olla, että mennään sitten vähän lässynlää-kaikki-hyvin -kuvion puolelle, tarpeettomaan selittelyyn, mitä en halua (kärsin tästä oireesta jo tarpeeksi).

Uusi, ihan viimeinen luku tarvitsee kuitenkin vielä työtä. Tiedostan sen, mutta jollain tapaa sitä on jo sokeutunut. Jokin siinä häiritsee, ehkä liiallinen valo. Toivoa on jo aiemmin tapahtuneen puolesta enemmän kuin viimeksi, mutta jokin siinä pistää silmään. Tajuamista tapahtuu vähemmän kuin edellisessä versiossa, sille ei ole ollut päählöllä juuri vielä aikaakaan ja tärkein tajuaminen, mikä oli tuotava esiin, tapahtuu lähes viimeisillä riveillä. Ehkä liian myöhään. Tekstissä sitä ei ehdi prosessoida. Sekin tuntuu tyhmältä. Haluan jättää tilaa, sekä päählölle että lukijalle, mutta nyt vähän häiritsee. Ehkä saisin siihen vielä jotain väliin, mutta se vaatii pohdintaa. Ehkä muutaman päivän avaamatta tiedostoa (joka on minulle tässä vaiheessa aina äärimmäisen haastavaa). Jokin ei ole vielä loksahtanut paikoilleen.

Suurin pelko, mikä tällä hetkellä on tuon uuden lopun suhteen on ehkä se, etten tiedä, avasinko nyt mitään. Annoin vihjeitä vihjeiden perään, jotain kirjoitin auki, mutta lopetinko nyt oikeastaan mitään? Onko tämä edes lopetus vai taas vain pala keskeltä? Olen ehkä tottunut liikaa summaamiseen ja siihen karseaan selittelysyndroomaan. En tiedä, avasinko nyt oikein mitään vai tuntuuko se vain siltä, kun lopetus on uusi ja itsellekin vielä vähän vieras. Osa vihjeistä on sukua edellisversion vihjeille, mutta ilman alleviivauksia ja korostustusseja. Eri sanoinkin. Sävy on eri. Myös henkilöhahmojen suhtautumisessa tilanteisiin on eroa, joka on tällä kertaa minusta kyllä vain plussa. Ei samanlaista draamaa, mutta aidompi ja sehän oli se, mitä hain (ja mitä hoin edellisessäkin postauksessa).

Ehkäpä tästä vetäydyn pohdiskelemaan. Tätä "odotteluvaihetta" on vaikea sietää, haluaisin tehdä heti, koko ajan, naputtaa, pyyhkiä, korjata. Mutta hetkeksi pitäisi pysähtyä.


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Addiktion loppuratkaisu (editeditedit) vol 4

Heips!
Uusiksi menee.

Heti aluksi on todettava, että ei, Robustokselta ei ole vielä kuulunut vastausta. Tämä on täysin omin päin oivallettu, vanhaan ratkaisuun kyllästytty, raivostuttu ja tartuttu taas tiedostoon.

Kyseessä siis Addiktion loppukliimaksi/loppuratkaisu. Loppu on tuottanut minulle paljon ongelmia, tämä, mitä nyt naputtelen, on neljäs kokonainen rewrite sen suhteen. Ja tällä kertaa rajummin muutoksin - tapahtumia, tapoja, suhtautumisia ja sisältöä on nyt muutettu radikaalimmin. Ihan alkuperäinen lopetus vuonna 2013 oli toivoton ja äärimmäisen synkkä, eikä todellakaan palvellut käsikirjoitusta, eikä sanomaa (toisin sanoen olin äärimmäisen hukassa). Versio 2 oli taas tämän vastakohta: varsinainen Disney-lopetus verrattuna edelliseen.
Versio 3 on se, minkä kanssa olen kiertänyt viimeisimmän kustantamokierroksen (ja mikä valitettavasti tällä hetkellä on myös Robustoksella). Olin siihen pitkään tyytyväinen, se tuntui oikealta - tai ainakin aika oikealta. Heräsin kuitenkin muutama päivä sitten vihdoin siihen, että ei. Tämä ei nyt käy päinsä.

Mistä sitten on kysymys?

Tiesin olevani hyvin synkkyyshakuinen ja draamahakuinen kirjoittaja. Haen äärimmäisyyksiä, draamaa ja synkkyyttä vaikka väkisin. Mitä mustempaa ja hirveämpää, sen parempi. Kuvittelin edellisen loppukliimaksin, päählön päätöksen ja tekotavan palvelevan käsikirjoitustani ja istuvan siihen, ollaanhan syvissä vesissä koko tarinan ajan.
Mutta kun ei.
Heräsin siihen, että tämä sama ongelma saattaa koskea useampaakin käsikirjoitustani. Samasta syystä jumitin Merenpojan kanssa - hain väkisin niitä kaikkein mustimpia sävyjä, mutta loppujen lopuksi ne eivät olleet täysin sitä, mitä tarina vaatisi - mitä se tarvitsisi syntyäkseen ja elääkseen.

Kokeilun alla siis Addiktion lopetus vol. 4.
Toiseksi viimeinen sekä viimeinen luku menevät kumpikin uusiksi (toki istutusta ja pienempiä muutoksia luvassa aikaisempiinkin lukuihin).

Yritin epätoivoisesti välttää kliseitä kaikin keinoin, se oli yksi syy, miksi pitäydyin niin pitkään alkuperäisessä lopetuksessa ja vain tuunailin sitä pitkin matkaa. Tällä kertaa se menee kuitenkin kokonaan vaihtoon. Tiedän tapauksen, josta sain koko idean aikaisempaan lopetukseen, mutta ehkä proosassa ja ehkä juuri tässä käsikirjoituksessa se ei ole se uskottavin ja istuvin ratkaisu. Toki se lunastaisi erään toisen asian, mutta sen voi tehdä muutenkin. Tämä ratkaisu ei nyt palvele sitä, mitä tarinalla täytyisi sanoa. Mitä vasta tajusin haluavani, mitä ehkä koko ajan hain, mutta mihin en itsekään täysin uskonut enkä osannut seistä sanojeni takana (ihmisenä, kirjoittajana ehkä, mutten ihmisenä).
Vaihdoin hyvinkin kliseiseen ratkaisuun, tai ehkei kliseiseen, mutta tavanomaiseen. Pohja ei välttämättä ole huono, sillä sitä voi tuunata ja lähestyä eri tavoin - sen voi ratkaista eri tavoin. Siihen voi ottaa kantaa, sitä voi kommentoida, henkilöhahmot voivat suhtautua siihen erilaisin keinoin. Tässä suhteessa klisee ei välttämättä ole huono, sillä mitä olen ammattilaisten kanssa keskustellut, päivystyksessäkin näkee joka viikko useamman, jonka asiakkuus johtuu tällaisesta. En voi väittää, etteikö asia olisi minullekin jollain tapaa tuttu.
Lisäksi luulen, että tämä muovaa käsikirjoitusta suuntaan, mitä siltä toivon.
Loppu ei tule olemaan Disney, muttei toivoton.
Edellisessä versiossa henkilöhahmot toipuivat tapahtumista ihmeen nopeasti, sitten oltiinkiin hiphei ja kaikki ok, ei se ole uskottavaa.
Myöskään päähenkilö ei tässä versiossa voi ehtiä järkeillä tapahtumia, ei vaan ehdi oppia virheistään eikä muustakaan (tässä versiossa ei tapahtumista ole kulunut yhtä paljoa aikaa), joten viimeinenkin luku menee uusiksi.

Kuitenkin, toivoa on. Myös päähenkilön suhteen. Aidosti, aidommin kuin edellisessä versiossa. Ja sitä kai haluan viestiä. Että on mahdollista vielä nousta.

En ole vielä saanut raakaversiotakaan lopetuksesta kirjoitettua, tänään n. 700 sanaa, mutta ainakin tällä hetkellä tämä versio tuntuu näistä neljästä aidoimmalta. Sitähän haen, realistisuutta, aitoutta. Sitä olen hakenut koko käsikirjoitukseen. Olisi sääli, jos menettäisin otteeni siitä loppuratkaisussa.

Kuva: Sanna Hagelberg

Nyt vain harmittaa, että Robustoksella on tuo edellinen versio. Heräsin hieman liian myöhään, mutta ehkä tajuaminen vaati taas yhden hylsykierroksen. Parhaimmassa tapauksessa voisin vielä keskustella loppuratkaisusta, jos saisin palautetta esimerkiksi siihen liittyen. Tai sitten vain kokeilen myöhemmin uudestaan, jos ei tule koko aiheen suhteen täysi torjuminen.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Baltic Herring -lyhytelokuvakilpailu vol. 2 + kustantamoasiaa

Hei!
"Osoite: Itämeri" (2018).

Tänään (= eilen) oli taas vuoro osallistua kansainväliseen Baltic Herringin -lyhytelokuvakilpailuun. Koottiin kolmen hengen työryhmä, kasattiin lyhytelokuva n. 1-2 päivässä kokonaisuudessaan (tiistaina kuvattiin lähes kaikki purkkiin, perjantaina oli deadline, välissä äänitettiin, editoitiin jne). Viime vuoden finalistit, minä mukaan lukien, löytyvät vielä Baltic Herringin kilpailusivulta (Vellamon tytär -fiktio pääsi non-professionals -kategorian finaaliin, vaikka sekin tehtiin n. viikossa ja nollabudjetilla!). Nyt oli todellakin kiire ja parantamisen varaa olisi ollut, olisimme pystyneet huomattavasti parempaan, jos aikaa pallotella ideoita ja kuvata matskut useammalla kuin yhdellä otolla olisi ollut, mutta aikapaine toisaalta sai aikaan jotain hassuakin - ainakin todistettiin itsellemme, että tämäkin on mahdollista!

Tällä kertaa ideoimme yhdessä, emme edes kirjoittaneet varsinaista käsikirjoitusta, vaan läksimme suoraan kuvaamaan. Itse pyörin lähinnä kameran edessä, muu porukka hoiti taustahommat. Jos haluaa, valmiin tuotoksen voi kurkata tästä: Osoite: Itämeri.

Lohdutti kyllä kirjoitusjumia, sai tehdä jotain luovaa ja valmistakin tuli. Kilpailu sinänsä myös oli hauska ajatus, vaikkemme Silakka-Oscaria odotakaan.

Loppuun vähän kustantamouutisia: Robustokselta on todennäköisesti tulossa muutaman viikon sisään kommenttia Addiktiosta. Sivuilla mainittu 5kk on kulunut, laitoin kohteliaan kysymyksen, onko käsikirjoitusta ehditty vielä kurkata (uudenvuoden aikaan käydystä keskustelusta rohkaistuneena uskaltauduin, sillä oikeasti odotan vastausta, esim. Tammelta en sitä koskaan saanut). Minulle vastattiinkin nopeasti, että kässäri on vielä luettavana ja jonkin aikaa tulisi vielä odottaa. Toivon kovasti sellaista kommenttia, ehkä kehitysehdotuksia, ainakin mainintaa, missä mättää, jos mättää ja mielellään jotain, mille voisin tehdä jotain ja tarttua taas editointiin. Pelkän aiheen tai tyylin vuoksi torppaus tuntuu ikävältä, kun sitä on aika nollapisteessä silti. Ylipäätään tästä kustantamosta on jäänyt hyvä mieli jo tässä vaiheessa, vaikkei käsikirjoituksesta kiinnostuttaisikaan. On tuntunut hyvältä, kun saa vaihteeksi vastauksia ja saa myös keskustella ilman automaattivastauksia (jotka aina sattuvat, vaikkei niistä voi päätellä oikeastaan mitään).

Palaillaan!