tiistai 17. heinäkuuta 2018

Addiktio update + uusi kässäri-idea vol. miljoona

Hei!
Kuva: Linda Mettiäinen

Addiktion uusi lopetus. Kyllä, kirjoitin sen. Mutten ole juuri koskenut siihen sen jälkeen. Lisäsin muutaman jutun, uuteen viimeiseen lukuun ehkä sen tärkeimmän. Kässäri venyi paria liuskaa vajaaseen 300. Hupsista vaan. Luulen, että vihdoin tajusin, mistä on kysymys. Se on aiheuttanut sekä epäröintiä, ahdistusta, pohdiskelua, paniikkia, kaiken sata kertaista kelailua. Sitä on omassakin elämässään joutunut pohtimaan asioita vähän eri vinkkelistä, kuulemaansa, näkemäänsä. Isojen kysymysten äärellä, jotka tupsahtavat uniin, aamuyön tunteihin, kun tuijotat taas auringonnousua ja pohdit, mikset mennyt taaskaan ajoissa nukkumaan.

Tämä aiheutti myös sen, että aloin kirjoittaa lisää (kasassa nyt kolmisenkymmentä liuskaa). Tarinaa Addiktion jälkeen. Olen alusta saakka ollut hanakasti mitään jatko-osaa vastaan, minusta se ei sovi Addiktion kaltaiseen tekstiin. Sitä ei ensinnäkään ole pedattu ja tahallaan auki jätetyt asiat särkyisivät varmasti pahasti. Enkä tiedä, onko siinä laisinkaan järkeä. Järkeä ei aina tarvitse olla, mutta en tiedä, kannattaako. Eihän Addiktiokaan ole kelvannut minnekään, miksi kirjoittaisin jatkoa aiheesta? Varsinkin, kun naputettu teksti näyttää siltä, että se vaatisi rinnalleen tuon "ykkösosan". Elän kuitenkin toivossa, että tämä ns. "jatko" selventäisi itse käsikirjoitusta, saisin sitä vielä viilattua ja pohdittua pidemmälle. Ja tuntui hyvältä leikitellä ajatuksella, jos tarina ei olisikaan tässä, vaikka se olisi kuinka p*ska idea. Lohdullistakin melkein, koska kuten monelle, myös minulle on käynyt niin, että olen kiintynyt henkilöhahmoihini. Addiktion tyyppeihin ehkä kaikkein eniten.

Kovasti pohdituttaa myös muutama uudessa lopetuksessa tekemäni ratkaisu. Henkilöhahmojen väliset suhteet, uskottavuus, se, jätänkö nyt jopa liikaa auki. Selittämisestä olen maininnut ennenkin, se on varmasti synneistäni pahin, nyt olen oppinut tiettyyn pisteeseen saakka sitä ehkä välttelemään (vihdoin), mutten hahmota, selvitänkö asioita nyt lainkaan. Pääkoppani kaipaa tietynlaista selittelyä, sillä on ehkä ikävä sitä, täytyisi oppia tunnistamaan, koska vain kaipaan tätä ja koska oikeasti teksti jää liian auki.
Kuitenkin, kaikesta huolimatta, minusta uusi lopetus on (edelleen) realistisempi kuin sen viimeisin edeltäjä. Alan kallistua tämän puoleen, vaikka tekemistä kyllä varmasti vielä löytyy.

Kello on taas kolme yöllä. Ehkä kirjoitan Addiktion uudesta lopetuksesta ja sen pohdinnasta vielä pidemmälti myöhemmin, virkein mielin.

Muutama tunti sitten kävi kuitenkin myös niin, että aloitin (taas) uutta käsikirjoitusta. En vain tiedä, kasaantuuko sekään koskaan käsikirjoitukseksi asti. Minulle on viime aikoina käynyt hieman turhan usein niin, että kirjoitan sen vähän alle viisikymmentä liuskaa ja sitten stoppaa. Jokin alkaa tökkiä, jokin ei enää innostakaan ja aloitan taas uutta. En sanoisi välttämättä kuitenkaan kyllästyminen, koska haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa niistä monet vielä joskus loppuun. Jokin levottomuus täällä nyt riehuu, enkä saa pidettyä itseäni sen suhteen aisoissa, vaan on koko ajan tarve keksiä uusia juttuja. Kokonaan uusia, aloittaa alusta. Rakastan aloittamista, sitä, kun edessä on tyhjä tiedosto ja voi vielä tapahtua mitä vain. Mikään ei ole vielä mennyt pieleen, ei tarvitse hakata päätä näppäimistöä ja näyttöä ja seinää vasten, kun vastauksia ei tupsahdakaan aivoihin pikavauhtia. Sitä toiveikkuutta, sitä intoa. En sano, että vihaan editointiakaan, se on ihanaa niin kauan kuin aivot ovat keksimisen suhteen virkeät, jaksavat pyörittää ja ideoita ja ratkaisuja vain ilmestyy kuin tyhjästä. Pahempi jumittaminen onkin sitten erikseen. Sanoisin, että vaikka olen Addiktiota rakentanut viitisen vuotta ja todellakin hakannut sitä päätä seinään, lattiaan ja melkein kattoonkin, olen päässyt sen suhteen helpolla. Ratkaisut ovat löytyneet, ehkä muutamaan otteeseen on ilmestynyt uusia ratkaisuja myöhemmin (kuten tämä uusi lopetus), mutten ole tuskaillut pitkäänkään sen kanssa, etten yhtään tiedä, mitä olisin tekemässä. Niin kuin esimerkiksi Merenpojan kanssa. Sen suhteen olen todellakin lukossa, ahdistaa ajatuskin tulevasta miettimisestä, iskee paniikki jo ennen kuin ehdin pohtia. Ehkä siksi on helpompi pomppia uudesta uuteen.


Tämän uuden käsikirjoituksen suhteen kävi niin, että mieleen tupsahti ensimmäisenä nimi. Tai lausahdus, josta on ainakin vielä tässä vaiheessa nimeksi. Yleensä nimen keksiminen on minulle se vaikein prosessi, sen kanssa olen tapellut useammankin tekstin kanssa (ja monen kanssa tappelen edelleen). Nyt se kuitenkin ilmestyi ensin. Raflaavuudesta en tiedä, mutta menköön, näin kolmelta aamuyöstä tämä on ihan jees.
Kohderyhmä olisi myös vähän nuorempi kuin esim. Addiktion, ajattelin tätä aika puhtaasti nuortenromaaniksi. Ehkä kepeämmäksikin, ei ainakaan yhtä angstiseksi, vaikka nimi saattaa siltä kuulostaa. Toki ollaan isojen kysymysten äärellä, siitä ei pääse mihinkään, mutta ihan yhtä syviin angstivesiin en ajatellut tätä viedä - tai ainakin mukana olisi myös enemmän huumoria ja muuta, katsellaan nyt. Ei pitäisi mennä asioiden edelle, mutta menin jo. Yritän hetkeksi pysähtyä, pohtia, kirjoittaa ja katsoa, mihin teksti vie.

Mahdollisesti huomenna kirjoitan. Ja lupaan myös pohtia, edes pikkuisen. Nyt täytyisi ehkä kuitenkin painua pehkuihin, sittenkin.