perjantai 9. elokuuta 2019

Miljöökierros ohi (Kun mä kuolen)

Hei!
Kässäriin matchaava muistikirja on minulle tärkeä.


Sain tällä viikolla taas yhden editointirundin Kun mä kuolen kanssa loppuun. Keskityin ensisijassa miljööseen (kuvausta ilmestyi hyvinkin reippaasti verrattuna siihen muutamaan lauseeseen, mitä edellisestä versiosta löytyi!), mutta yritin fiksailla myös sivujuonihommia ja syventää ja lihavoittaa sivuhenkilöitä.

Eteenpäin mentiin paljonkin.

Kun mä kuolen ei ole enää samanlainen luuranko, mutta vaatii se töitä edelleen. Seuraavan kierroksen tärkein homma on luultavasti syventää ja elävöittää henkilöhahmoja vielä lisää. Aidot, elävät henkilöt ovat minulle tarinoissa yksi tärkeimmistä asioista ja haluan panostaa siihen. Tässä välissä pitäisi kuitenkin taas pysähtyä ja ajatella, pitää taukoa, putsata "lukulasit" (olen taas totaalisen sokea tekstille). Odottelen varmaankin välissä nuo Addiktion kommentit ja työstän sitä, että saan kunnolla etäännytettyä itseäni.

Yhtenä ongelmana on tässä versiossa myös ärsyttävät "miljöökuvauspaketit" ja se, että hyvin moni luku käsikirjoituksesta alkaa toiminnalla, perään tulee (uuden) paikan miljöökuvausmassaa ja sen jälkeen dialogia. Yritän mahdollisesti hajottaa ja rikkoa tätä jossain välissä, nyt menee vähän turhan kaavamaisesti. Kuitenkin tämän kierroksen ensisijaisena tavoitteena oli kasvattaa massaa ja saada lisää materiaalia, jolla pelata ja leikkiä ja sitä kyllä kertyi. Myöhemmin täytyy sitten karsia ja pohtia, mikä kaikki on tarpeellista ja mikä lopulta ei.

Yle Puhe on ollut iltaisin kovassa kuuntelussa. Kymmenien vuosien takaiset arkistohaastattelut, mikä ihanuus. Useammankin kerran on sattunut haastattelun aihe lähelle jotakin käsikirjoitustani tai muuta minua kiinnostavaa aihetta. Sieltäkin on tullut poimittua vinkkejä. Ja myös televisiosta, mm. Pitääkö olla huolissaan? ja Stand Up! -ohjelmissa on vilahtanut keskusteluissa ja vitseissä samoja teemoja. Hassusti jotain tarttui mukaan myös yhdestä elokuvasta, jonka taannoin katsoin (muutama kohtaus liippasi aika läheltä tekstini ideoita).

Huh. Kässärin suhteen on kyllä taas parempi fiilis. Ehkäpä se saadaan jopa jonkinlaiseen pakettiin. Mutta nyt pikkuinen tauko tähän väliin.

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Kun mä kuolen -seikkailuja (taustatutkimus)

Moikka!
Malmin hautausmaa.
Kuva: Linda Mettiäinen

Olen tällä viikolla tehnyt vähän taustatutkimusta Kun mä kuolen -kässäriä varten. Yhtenä haasteena (jälleen kerran) on miljöökuvaus. Aloitin siis kiertelemällä hautausmaita, kun kässärissä kerran aika paljon sellaisella pyöritään. Kävin maanantaina Hietaniemen hautausmaalla ja keskiviikkona Malmin hautausmaalla, tarkoitus olisi jatkaa kiertelyä vielä ensi viikolla.

Olen myös pitkästä aikaa ottanut muistivihon käyttöön. Kirjoitin pitkään muistiinpanoja erillisiin tekstitiedostoihin (Addiktion kanssakin kyllä käytin välillä vihkoa), mutta viime päivinä olen raapustellut ihan käsin öisin tekstiä aitoon, oikeaan vihkoon. Se on avannut jotain lukkoja, kirjoitin pitkästä aikaa myös melkein päiväkirjaa yhdeksän sivua (en ole kirjoittanut päiväkirjaa vuosiin, erinäisistä syistä). Teksti oli kässärimuistiinpanojen ja päiväkirjan sekamelskaa, mutta sain toivottavasti tallennettua paperille jotain tärkeää.
Hautausmailla, siellä kivien välissä kierrellessäni ja ihmetellessäni heräsin myös siihen, että saatoin päästä kuolemanpelostani. Hassua, kuvittelin ehkä päinvastaista reaktiota, mutta ei. Hautausmailla on jokin kummallinen rauha läsnä. Sitä katsoo elämää ja kuolemaa vähän eri vinkkelistä. Itselläni on usein tapana antaa asioille (niin negatiivisille, positiivisille, suurille ja pienille) aivan valtava merkitys, eikä se ole pelkästään paha, mutta jostain syystä sitä alkoi katsoa juttuja vähän laajemmalla skaalalla (pitkästä aikaa). Saatoin myös päästä paremmin päähenkilöni pään sisään, heräsi kaikenlaisia ajatuksia, joita en tässä nyt lähde kaikkia avaamaan, mutta kuitenkin.

Hietaniemen hautausmaa.

Miljöökuvaukseen reissut auttoivat paljon. Sain suunniteltua kässäriini ikioman hautausmaan ja muutakin miljöötä sain aivoistani heräteltyä. Juuri äsken tein muistiinpanoja muistakin miljööasioista, mitä täytyy ottaa huomioon. Mm. miten päähenkilöni katsoo ja kokee kunkin miljöön missäkin vaiheessa ja mitä kaikkia asioita haluan miljööllä tuoda esille. Muistiinpanoja on, ne pitäisi jossain välissä toteuttaakin. Aloitin ensimmäisestä tarinaluvustani (tällä hetkellä käsikirjoituksen ensimmäinen luku on muuta) ja miljöökuvauksen ansiosta teksti rauhoittui aika tavalla. Luulen, että tämän käsikirjoituksen ei kuulu olla ainakaan jatkuvasti samanlaista tykitystä kuin Addiktion. Ehkä. Voin olla väärässäkin.

Taustatutkimusmatkat antoivat kaiken kaikkiaan paljon. Ne herättelivät miljöötä, tekstiä, henkilöhahmoja ja myös minua ihmisenä. Minulla on luottavaisempi olo käsikirjoituksen kanssa, vaikka paljon on edelleen solmussa (pistin taas sivujuonihommia remonttiin) ja jostain syystä muutenkin rauhallisempi olo. Sanoisin, että kannatti.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Kun mä kuolen -kuulumisia

Moi!
Onni on uudet muistikirjat.

Kun mä kuolen -kässärin (mahdollisesti suurin) remonttirundi on saatu nyt päätökseen. Lisäilin ja poistin palasia, kokonaisia lukujakin, ihan urakalla. Paljon muuttui, mutta selkiytyi myös, mistä kässärissä on kysymys. Sain lisättyä asioita, mistä todellisuudessa haluan kirjoittaa, tutustuin päähenkilöihin paremmin, heistäkin paljastui uusia puolia. Lisäsin myös muutaman uuden sivuhenkilön, jotka koin tarpeelliseksi.
Eli kässäri meni aika lailla uusiksi.

Editointikierrokset eivät kyllä olleet tässä, eivät todellakaan. Minulla on monta sivua merkintöjä ja muistiinpanoja, mitä pitää vielä korjata, mihin palata, mitä tarkistaa ja mitä mahdollisesti pohtia uudelleen. Osa jutuista tulee nyt luultavasti aika puun takaa, koska en ole niitä juuri pohjustanut ja motivointejakin täytyy tarkentaa. Ihan juonitaso täytyy tarkistaa. Lisäämäni takaumatkin ovat aika lailla yhdessä sumpussa, niille täytyy löytää parempia paikkoja.
Ja oih, miljöökuvaus.
Olen kirjoittajana hyvin dialogikeskeinen. Kohtauksista ja koko tekstistä dialogi on se, mistä aloitan. En välttämättä aloita joka lukua ja koko kirjaa dialogilla, mutta dialogi ja repliikit ovat se, mitkä tulevat ensimmäisenä mieleen ja mistä ideat (myös henkilöhahmot) syntyvät. Raakaversioita kirjoittaessa tekstitiedostoon ilmestyy lähinnä dialogia, toimintaa ja henkilöhahmojen ilmeitä ja eleitä keskustellessa. Raakaversioni ovatkin yleensä hyvin raakileita ja muistuttavat melkeinpä enemmän elokuvakäsikirjoituksia. Siinä täytyy sitten laajentaa, miettiä syvemmin, rakentaa kaikenlaista ympärille.
Miljöökuvaus on minulle se viimeinen juttu.
Toki sekin riippuu niin käsikirjoituksesta. Millaisessa maailmassa henkilöt elävät, mikä on kirjan genre, onko kyseessä jokin olemassa oleva paikka vai jokin keksitty. Addiktion kanssa oli helppoa, sillä olen sijoittanut sen oikealle paikkakunnalle. Kun mä kuolen -kässärin kanssa minulla on miljöökuvauksessa suuri aukko. Toki miljööstä löytyy yksittäisiä asioita, esineitä, tavaroita, mahdollista säätilaa ja tämmöistä, mutta miljööstä ei juuri saa tässä versiossa otetta. Henkilöhahmot leijuvat ilmassa, valkoisessa tyhjiössä. Muutama lause siellä täällä ja vähän sinnepäin ei vielä oikein riitä, ei ainakaan tämän tekstin kanssa.

Miljöökuvauskierros ei välttämättä ole vielä se seuraava rundi, mutta sellainen on kyllä pakko tehdä. Tämän kierroksen jälkeen on kuitenkin jo turvallisempi ja luottavaisempi olo. Tarinasta alkaa tulla jotain, henkilöhahmotkin alkavat elää, jotain tapahtuu. Haluan vielä työskennellä tekstin kanssa. Se on hyvä merkki, sillä läppärini kovalevyllä on toistakymmentä raakaversiota, joihin en ole jaksanut palata (oli ne sitten kirjoitettu edes kerran alusta loppuun tai ei). Ehkä joskus tai sitten ei.
Kun mä kuolen -kässäri kuitenkin vetää.

P.S. Aloitin tässä editointieuforioissani myös (taas) uuttakin raakaversiota (työnimenä TKT, ei urheiluseura, mutta kässärin työnimi on taas kolmisanainen -- onko minulla joku juttu noihin kolmisanaisiin nimiin?). Se on tyyliltään aika erilainen kuin aikaisemmat, mutta ainakin toistaiseksi on tuntunut luontevalta kirjoittaa sitä. Olen innoissani, mutta vielä totaalisen pihalla koko tarinasta. Kohtauksia tupsahtelee päähän pitkin yötä (eilen kierin vielä viideltä aamulla peiton alla ja naputtelin muistiinpanoja kännykkään), ideoita tulvii. Jes.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Hitaasti aukeavat lukot (Kun mä kuolen)

Tsauuuuuuu!
Lapsenmielisyys on mulle taiteen tekemisessä ihan ykkösasia.

No niin. Tässä on lepäilty ja ei-lepäilty ja tehty muussa elämässä erinäisiä ratkaisuja. Nyt on pahin suma ohi, alkaa duunit sun muut olla tältä keväältä pulkassa. Kaipuu kässäreiden pariin on ollut suuri, erityisesti uuden materiaalin kirjoittamisen osalta. Addiktiokin edistyy kovaa vauhtia, mutta nyt on hirveä tarve saada aikaiseksi enemmän ja luoda vähän enemmän ihan uutta (Addiktion kanssa ollaan niin loppusuoralla, ettei ajatustyötä ihan hirvittävästi tarvitse tehdä).

Tein varovaisen paluun Kun mä kuolen -kässärin pariin. Olen pitänyt siitä taas enemmän taukoa ja ollut aika jumissa, kynnys tarttua editointiin ehti kasvaa mukavasti ja aiheuttaa myös pienoista paniikkia. Lähdin kuitenkin kokoamaan ihan uusia palasia, kirjoittamaan väleihin uutta materiaalia, vahvistamaan sivujuonia ja miettimään juttuja vähän uudelleen. Uusien palasten kirjoittaminen helpotti myös vanhan tekstimassan editointia ja rakenteen remontointia. Jää piti murtaa, tällä kertaa sain tehtyä sen näin (uusia palasia onneksi tarvitaan).

Ajattelin kasvattaa kässärin aikalinjaa hieman, laajentaa pienesti henkilögalleriaa. Yritän myös luoda selvempää logiikkaa, joka on aina haastavaa. Sivujuonet kaipaavat tosiaan vahvistusta, mutta alkuja on, niistä on hyvä lähteä liikkeelle. Teema terävöityy koko ajan. Editointi on huomattavasti hitaampaa kuin Addiktion kanssa on ollut, osin siksi, että arki täyttyy nykyään muustakin kuin kässäreiden pyörittelystä, mutta ehkä olen myös varovaisempi. Kokeilen samalla tavalla, laitan tekstiä rankkaankin remonttiin, mutta taidan pohdiskella väleissä enemmän. Se on toki ihan hyvä asia, sillä Addiktion kanssa lähinnä räiskin menemään ja odotin, mitä tapahtuu.

Paljon on duunia tämän kässärin kanssa vielä edessä, mutta olen (ainakin juuri nyt) luottavaisin mielin. Kyllä tästä (toivottavasti) vielä kirja saadaan.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Lepoa, lepoa ja (vielä kerran) lepoa

Hei!
Kävelyt jeesaa.

Blogin puolella oon pitänyt aika rankasti hiljaiseloa. Tähän on ihan syykin, nimittäin se, että olen enimmäkseen pitänyt taukoa editoinnista. Jotain olen välillä tehnyt, mutten ole saanut aikaiseksi sellaista jälkeä, mihin pyrin. Suunnitelmissa olisi pitää vähän pidempäänkin editointitaukoa.

Pitäisi putsata päätä ihan huolella.

Siinä vaiheessa, kun kaikki ennen rakastamasi aiheuttaa paniikkia, olet jatkuvasti väsynyt, kroppa oireilee ja vapaapäivinä huomaat ajattelevasi, miten voisit maksimoida rentoutumisesi niinä päivinä, että jaksat seuraavan viikon, taidat olla asian ytimessä.

(Sinänsä hassua, että yksi käsikirjoitukseni about käsittelee aihetta ja tajusin sen vasta tässä vaiheessa, raakaversiosta on jo aikaa.) 

Olen ilmeisesti (taas) siinä pisteessä, että olen tehnyt liikaa. Vielä olisi tehtävää ennen pidempää lomaa, joten yritän pitää ylimääräiset tekemiset minimissä. Se koskee myös kirjoittamista (nyt ei ole tiedossa tiukkoja deadlineja). On vaikea luoda, jos ei pääse rentoon tilaan. Varsinkin editointi vaatisi rankempaa duunia ja ajattelua (muut käsikirjoitukset paitsi Addiktio ovat siinä vaiheessa, että niiden kanssa todellakin tulisi saada avattua lukkoja ja pohtia tekstiä joka kantilta) ja se ei nyt onnistu. Vapaapäiviä on, lepo olisi teoriassa mahdollista, mutta huomaan suorittavani myös lepäämistä. Tästä pitäisi päästä irti ja yritän keskittää energiani nyt siihen - oikeaan, todelliseen rentoutumiseen. Ajattelen helposti tällaisina päivinä, että: "En tehnyt tänäänkään mitään hyödyllistä!" ja se ei nyt oikein toimi. Yritänkin tsempata itseni päinvastaiseen: "Teenpäs kaikkea epähyödyllistä tänään!" Tämän voisi tulkita niinkin, että on lupa tehdä myös niitä "epähyödyllisiä" juttuja ilman aikatauluja, deadlineja, vaatimuksia. Myös omista vaatimuksista olisi hyvä päästä irti.

Palaillaan taas. En missään nimessä ole lopettamassa kirjoittamista enkä tätä bloggailua aiheesta, nyt on vain pienen tauon paikka. Muistattehan tekin levätä!

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Kuulumisia vol. jtn

Heij!


On vierähtänyt taas tovi, kun olen tänne päivitellyt. Addiktion editointi on hyvässä vauhdissa ja jatkuupi edelleen. En valitettavasti voi avata työvaiheita ainakaan vielä sen enempää.

Kun mä kuolen -kässäriäkin on raivolla pistetty uusiksi ja editoitu. Sain tätä superremonttikierrosta käytyä vain kolmisenkymmentä liuskaa, ennen kuin palauttelin tekstiä kirjoituskurssille. Tarkoitus olisi käydä tämä kierros ja vielä usea sen jälkeen, mutta aika on tässä keväällä aika kortilla. Tuhat proggista taas samaan aikaan ja kaikissa aikataulut kiristyvät toukokuun korvilla, joten duunia riittää. Onneksi KMK:n kanssa ei ole kiire, sen suhteen ei ole enää ainuttakaan deadlinea, saan palautetta viikon kuluttua alkuliuskoista ja sen jälkeen editointi jatkuu itsenäisesti. Ehkäpä siitä tulee seuraava romaanini, kuka tietää. Kaikkea voi kuitenkin matkalla vielä sattua, innostus hiipua, sisältö takkuilla. Tämän kässärin aika on sitten vähän myöhemmin.

Luonnostelinpa taas uuttakin raakaversiota. Edellisessä postauksessa mainitsin yhdestä uudesta raakaversiosta, kirjoittelinkin sitä muutaman liuskan, mutta jokin siinä ottaa päähän. Luultavasti se tarvitsee lisää ajatustyötä ja pohdintaa, haluanko tehdä jutun juuri näin vai jotenkin muuten. Taukoa siis, odotellen runsaampaa kirjoitusaikaa päivissä.
Mutta siis, uuttakin pukkaa. Suunnitelmia on tehty vähän enemmänkin toisen uuden raakaversion osalta, keksin ehkä, miten haluaisin vihdoinkin käsitellä yhtä aihetta, josta kirjoitin aikoinani ihka ensimmäisen pitkän romaanikäsikirjoitukseni vuonna 2012. Tämä kyseinen 2012 vuonna kirjoitettu käsikirjoitus ja toinen, ehkä vuosi sitten aloitettu projekti saman aiheen tiimoilta (joka jäi pahasti kesken, en päässyt edes alusta loppuun) eivät toimineet. Ne eivät ole sitä, mitä haluan, miten haluan käsitellä aihetta ja mistä minulla olisi edes kunnolla sanottavaa. Tai sanottavaa olisi, pohdittavaakin, mutta niissä on monia puutteita, mitä en edes halua lähteä korjaamaan. Nyt kuitenkin ajattelin asiaa uudelleen, vaihdoin näkökulmaa ja luultavasti löysin sen, miten haluaisin aiheesta kirjoittaa. Sekin vaati elettyä elämää välissä, myös 7 vuoden työn muiden tekstien parissa.

Nyt täytyy lopetella tähän, kohta täytyy rynnätä teatteritreeneihin, mutta loppumainintana vielä: olin 2 viikkoa sitten haastateltavana unelmista ja unelmien toteuttamisesta, aavistuksen myös kirjoittamisesta keskustelimme Kaupunkiradiolla (taajuus 107,4). Haastattelu tulee mahdollisesti jälkikuunteluun sivuille myöhemmin.

Tsauuuu.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Kuulumisia (Addiktio + muu sälä)

Moiks!
Karvamato jeesaa editoinnissa!

Addiktion ensimmäinen editointikierros on alkanut. Jes! Vihdoin pääsee tekemään taas duunia tän kässärin kanssa, tätä on odotettu.

Olen luultavasti nyt aika hyshys Addiktion työstämisen kanssa, mutta olkoon se niin. Ehkä joskus tulevaisuudessa voitte lukea työskentelyvaiheista lisää.

Vähän ehdin tässä välissä editoida Kun mä kuolen -kässäriäkin. Pääjuoni luultavasti pysyy, mutta aika isoa remonttia olen sillekin tekemässä. Kaikki, mitä siellä on, ei enää sovikaan siihen, mihin suuntaan sitä haluaisin juuri nyt viedä. Vaatii pohdintaa, tekstin repimistä vereslihalle, oikeiden palasten etsintää, henkilöhahmojen syventämistä ja kaikkea muuta perussälää. Miljöön kanssa on myös pieni ongelma. Minulla ei ole mielessä esimerkiksi mitään tiettyä kaupunkia, mihin sen haluaisin sijoittaa, joka tekee miljöökuvauksesta aavistuksen haastavampaa. Mutta pohdiskelen.

Aloitinpa tässä välillä myös uutta raakaversiota. Aihe on sellainen (ja teema), mitä haluaisin nostaa esiin ja mitä olen pohdiskellut pidempään. Tyyli tekstissä on hyvin erilainen - tai siinä raakatekstissä, mitä olen ehtinyt naputella - kuin mitä olen yleensä tehnyt. Kerrontakin on reippaasti puhekielisempää. En vielä tiedä, mikä olisi paras tapa kirjoittaa aiheesta, onko tämä raakateksti sopivaa tai kelvollista ollenkaan siihen tarkoitukseen, mihin sitä yritän viedä, mutta tämäkin on tutkinnan alla. Minun on helpompi ensin oksentaa tekstimassaa tiedostoon ja vasta sen jälkeen alkaa tutkia ja pohtia, mitä kaikkea sieltä löytyy. Tämä on yksi syy, miksi editoinnissa kestää - joudun kirjoittamaan useinkin kaiken uudelleen, ennen kuin sopiva muoto löytyy. Joudun niin syventämään, laajentamaan kuin tiivistämäänkin. Vaikka minulla olisikin vahva pohja-ajatus, vasta raakaversion loppuun kirjoitettua oikeastaan aukeaa, mitä kaikkea olen sanomassa ja tekemässä. Sitten niitä viilataan, kärjistellään, poistetaan ja sen semmoista. Minua se ei haittaa, minulle kirjoittamisen tietynlainen vapaus säilyy helpoiten näin.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Säätöä (Kun mä kuolen)

Tsau!


Addiktion editointiohjeita joutuu vielä hetken odottelemaan, siispä on hyvää aikaa tarttua toiseen käsikirjoitukseen...

Suunnitelmia tarkennettu, tematiikka löydetty, mahdollinen sanoma. Se, mihin tällä käsikirjoituksella haluaisin ottaa kantaa.
Syventämistä ja laajentamista Kun mä kuolen tarvitsee. Tai no, syventämisenkin voi saada pieneen tilaan, jos on taitava. Suosin tiiviimpää muotoa nyt, kun taisin vihdoin hoksata kerronnassani olleet ongelmat (ainakin Otavalle meni läpi). Sivuhenkilöt täytyisi saada fiksusti mukaan tukemaan tarinaa ja tuomaan tasoja, tällä hetkellä, about raakaversiovaiheessa oleva Kun mä kuolen on vahvasti keskittynyt vain kahteen henkilöön. Mulla on taipumusta naputella raakaversiot nopeasti keskittyen pääjuoneen, myös unohtaa tarvittavakin pohdinta. Addiktion kanssa jouduin ensin laajentamaan ihan tekstimassaa varmaan 200 liuskaa, ennen kuin löysin ytimen ja heittelin turhia liuskoja sitten roskiin. Nyt luulen, että löysin nopeammin sen, mistä on kysymys. Tällä kertaa ongelmana on kuitenkin muoto. Ei niinkään rakenne, mutta se, millaisia kohtauksia ja mitä oikeastaan tarvitsen saadakseni paperille kirkkaiten sen, mitä haluan kertoa.
Ja se onkin aika iso ongelma.

Muutamia takaumia olen kirjoittanut, tarkentanut henkilöiden motiiveja, pohtinut juttujen pointtia. Muistiinpanoja on monta liuskaa, teoriassa melkein kaikki on selvää, mutta toteutus uupuu vielä pahasti. En tiedä, mitä säästää ja mitä heittää roskiin raakaversiosta (säästettävääkin olisi paljon, ainakin pääjuonenpalaset, joista lähes koko teksti tällä hetkellä koostuu). Olen jo vähän heitellytkin pois, tiivistellyt, poistanut virheajatuksia jne. Kohtausten modauskin on helppoa sitten, kun olen päättänyt, mitä olen tekemässä. Nyt olen kuitenkin sotkussa. Mitä enemmän pohdin ja suunnittelen, sitä korkeammaksi kynnys tekstiin kajoamiseen nousee. Kerrankin, kun yritin tehdä suunnitelmat etukäteen, se tuntuu lukkiuttavan (olen aina ollut huono kirjoittamisen kanssa pysähtymään ja pohtimaan, syöksyn mieluiten heti tekemään, vaikka sitten mentäisiin päin sitä betoniseinää).

 Luultavasti pohdintaa täytyisi vielä jatkaa rauhassa. Lukea teksti ehkä vielä kerran taas läpi niin, että sen osaa lähes ulkoa. Addiktion editointi oli helpointa siinä vaiheessa, kun muisti lauseita ja repliikkejäkin (melkein sivutkin, mille ne oli kirjoitettu). Teksti pyöri päässä itsekseen kesken päivää ilman, että tarvitsi edes avata tiedostoa. Toisaalta en haluaisi jumittua liikaa siihen, mitä siellä tiedostossa nyt pyörii vaan yrittää miettiä uuden kautta. Minulle ei ole ongelma heittää vaikka puolta nykyisestäkin tekstimassasta roskiin ja korvata uudella, jos käsikirjoitus sen tarvitsee. Mutta ratkaisuja täytyisi nyt löytää.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Käsikirjoituksen tarjoamisesta kustannussopimukseen

Hejsan!
Elämäni yksi jännittävimpiä päiviä.

Yritän tässä edelleen kasvatella niitä aivosoluja, en tiedä, onko pikkuruisista soluista muotoutumassa vielä mitään, mutta ajattelin kirjoittaa kuitenkin muutaman sanasen.

Moni on tuskaillut odotusaikojen kanssa, pohdiskellut, kauanko kustantamoiden vastauksissa voi kestää, miten sopimuksesta sovitaan tai miten tämä tapahtuu.
Voisin vähän avata tätä omalla kohdallani, vaikkakin jokaisen kustantamon ja jokaisen käsikirjoituksen kanssa toimitaan varmasti vähän eri tavalla.

Hylsyjä olen saanut nopeimmillaan vuorokaudessa, kauimmillaan odotin n. kahdeksan kuukautta, mutta aina ei vastata ollenkaan. Sekin on yleistynyt, ettei kustantamosta tule mitään vastausta, edes sitä perushylsyä, missä saattaa lukea vastaanottajan ja käsikirjoituksen nimi (aina ei niitäkään) ja kauniisti kiitetään tarjouksesta, mutta todetaan myös, ettei käsikirjoitus sovi nyt kustannusohjelmaan. Palautetta harvoin irtoaa, jos sellaista saat, ole erityisen kiitollinen. Se tarkoittaa yleensä sitä, että käsikirjoitusta on oikeasti luettukin, eikä pelkästään selailtu ja palautteenantajat uskovat sinun hyötyvän palautteesta, sitä on saatettu jopa todella harkita julkaisuohjelmaan.

Olen lähetellyt vuosien varrella käsikirjoituksiani kustantamoihin useat kerrat, välillä myös kilpailuihin. 99% kerroista olen saanut pelkästään perushylsyjä (en osaa enää edes laskea niitä, mutta niitä on paljon). Kerran sain 5 sanan palautteen, joka oli muuten perushylsy, mutta alkuun oli lisätty: "Aihe on tärkeä, mutta vaativa". En tiedä, miksi minulle vaivauduttiin antamaan tällainen palaute, mutta olin siitäkin hyvin kiitollinen, sillä en ennen sitä enkä sen jälkeen pitkään aikaan saanut mitään palautetta mistään.
Viime syksynä sain ensimmäisen laajemman palautteeni kustantamosta, siinä oli oikeasti editointiohjeita ja käsikirjoitus oltiin luettu tarkkaan. Palaute sisälsi vinkkejä, pohtimisen arvoisia juttuja, mahdollisia lisäyksiä, tiivistysneuvoja. Palautteessa oli myös suoria otteita käsikirjoituksestani ja esimerkkejä, mikä mahdollisesti toimii ja mikä ei. Tämä auttoi suunnattomasti ja valoi myös toivoa, vaikka kyseessä oli hylsy (julkaistavaksi teksti ei ollut vielä valmis). Jos saatte palautteita toistan vielä, että lukekaa ne tarkkaan, antakaa aikaa itsellenne pohtia, miten jatkotyöstätte tekstiä sen kanssa. Mitä palautteesta hyödynnätte, mitä haluatte vielä pohtia, mikä ei tunnu hyvältä. Älkää missään nimessä heittäkö sitä hukkaan, sillä harvemmin niitä edes jaellaan, ainakaan ilmaiseksi. Kurssit ja erilaiset maksulliset arvostelupalvelut ovat asia erikseen.

Tällä kierroksella, jolla sopimuskin tuli allekirjoitettua, sain ensimmäisen perushylsyni n. kahdessa viikossa. Vähän vajaa kuukauden kuluttua lähetyksestä sain Otavalta sähköpostin, jossa osoitettiin kiinnostusta tekstiin. Tässä vaiheessa yksi kustannustoimittaja oli lukenut käsikirjoituksen ja esitti muutaman kysymyksen, johon vastailin samalla, kun käsikirjoitusta luki vielä kustannuspäällikkö. Tästä n. puolentoista viikon kuluttua minut kutsuttiin juttelemaan käsikirjoituksesta kustantamolle. Sähköpostissa ei tarjottu suoraan sopimusta, senkin vuoksi jännitin käyntiä kovasti, minulla ei ollut mitään tietoa, miten tämä tästä etenee.
Kun saavuin juttelemaan kustannustoimittajan ja -päällikön kanssa aika nopeasti kävi selväksi, että sopimusta oltiin jo tässä vaiheessa tarjoamassa ja sainkin samalla käynnillä sen allekirjoitettua. Olin tutustunut Kirjailijaliiton sivuilla ohjeisiin etukäteen, mitä kustannussopimuksesta kannattaa tarkistaa. Samalla juteltiin tietysti käsikirjoituksesta ja mahdollisista muutoksista tai lisäyksistä, mitä voisi tehdä. Minulta kysyttiin tarkennuksia ja pohdittiin yhdessä, mikä kaikki on jo toimivaa ja mitä voisi muokata. Myös itsestä sai kertoa ja kysyttiinkin tilanteestani ja muusta. Julkaisuaikataulua ei vielä lyöty lukkoon, mutta alustavaa keskustelua siitäkin oli. Kaiken kaikkiaan tapaamisessa oli rento meininki, vaikka olin varma, että vähintään pyörryn tai oksennan, kun astun sisään. Olen kova jännittäjä ja panikoija, mutta se oli (taas kerran) turhaa.

Ajat voivat vaihdella kaikessa päivistä viikkoihin, kuukausiin, melkein ehkä vuosiinkin (olen kuullut, että jotkut ovat saaneet hylsyjä vasta vuoden tai melkein parinkin kuluttua käsikirjoituksen lähetyksestä). Edellä mainitut ovat siis vain omia kokemuksiani, mutta ehkä näistä on jollekulle apua.

torstai 28. helmikuuta 2019

Kustannussopimus

Heips!
Vihdoin.

Nyt kävi näin. Addiktio siirtyy Otavan hoiviin. Sopimus tuli allekirjoitettua (näköjään) eilen, kun vuorokausi ehti tässä jo vaihtua. Ei tätä oikeastaan vielä tajua, luulen, että aamulla (tai iltapäivällä) kun herään, en hetkeen edes muista koko asiaa.

Tarkoitus oli kertoa enemmänkin, jotain, mitä voisin tässä kertoa, mutta nyt ei kyllä ajatus kulje. Ehkä ne siellä Otavalla sieppasivat mun aivot ja lukitsivat jonnekin kaappiin odottamaan, jos tarvitsisin niitä vielä joskus.

Addiktion ensimmäisen raakaversion aloituksesta (aloitin kirjoittamisen 2013 keväällä) tähän päivään meni aika tasan 6 vuotta. 
6 vuotta verta, hikeä, kyyneliä, pään seinään hakkaamista, itkupotkuraivareita, innostusta, toivoa, onnenkyyneliä, naurukohtauksia, miljoonia pettymyksiä, koko kirjoittamisesta luopumisen ajatuksia, ajatuksia siitä, ettei minusta ole mihinkään hommaan ylipäätään, eksistentiaalista kriisiä, ajatuksia koko elämän turhuudesta, jos en pääse tavoitteisiin (oi kyllä, olen todellakin kaikki tai ei mitään -ihminen). Ja nyt se päivä koitti.

Addiktiosta tulee kirja. Ihan oikea kirja. 

Ja pidänkin kynsin ja hampain kiinni siitä, että todellakin sekin päivä koittaa, että kirja on olemassa ja varmasti ilmestyy.

Palaillaan, kun ehdin kasvattaa uusia aivosoluja. Ehkä minulle on suotu sellainen taikavoima.

torstai 31. tammikuuta 2019

Hylsy nro 1 (Addiktio)

Moiks!
Valoa pimeään.

Ja niinhän siinä taas kävi, että päivää vajaa 2 viikon jälkeen ensimmäinen "bottihylsy" kolahtaa sähköpostiin. Perushylsy, automaatti, ilman palautetta tai sanastakaan kässäristä. Nimeni siihen onneksi oli laitettu.

Tämä hylsy tuli WSOY:lta.

Haluaisin uskoa, että kässäriäni on vähintäänkin selailtu, koska hylsy ei tullut heti parin päivän päästä lähetyksestä. Ottaa silti pannuun, mielestäni teksti on taas 100krt paremmassa kuosissa kuin edellinen versio, olen taas jumissa, mitä voin enää tehdä, onko tämä taas paras, mihin pystyn jne. Toivon, ettei tämäkin kierros ole taas yhtä tyhjän kanssa, myös muut tahot ovat varmistaneet sen, että olen edistynyt ja oppinut paljon. Ei keksitty hirveästi edes moitittavaa. Siispä olen entistä enemmän jumissa. Jos olisin palautteissa saanut 50 liuskaa korjausehdotuksia, olisi helpompaa. Ehkä.

Odottelen kuitenkin vielä muut talot ja muiden tahojen palautteet. Jos ei sittenkään, niin ehkä se on sitten erillisen arvostelupalvelun paikka. Kursseista oon tykännyt enemmän, kun on tilaa keskustella, mutta jos kaikki silmät ovat sokeutuneet, sekään ei toimi. Jotain täytyisi keksiä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Hylsytaisto on alkanut (Addiktio)

Heips!
Toiveikkaana eteenpäin.

Otsikossa tulikin se tärkein: hylsytaisto on alkanut! Lähetin Addiktion vähän yli viikko sitten taas kierrokselle. Aloitin isoista taloista (Tammi, Otava, WSOY). Testimielessä toki, mutta taka-ajatuksena myös, että jos käy taas niin, että automaattihylsyjä satelee, ehdin vielä pelastaa kässärini ennen kierroksen jatkamista.
Jännityksellä odotellaan.

Viime kerralla (puolitoista vuotta sitten?) nopein hylsy tuli Otavalta alle vuorokaudessa. Toinen tuli kolmessa päivässä WSOY:lta. Tammelta en saanut vastausta ollenkaan. Muilta kustantamoilta hylsyt tulivat aika vakioajassa, muutaman viikon, useamman kuukauden sisään. Nyt ei ole vielä hylsyjä näkynyt, mikä on itselle positiivinen merkki. Toki odottelu on aina hermoja raastavaa, mutta elättelen toivoa, että tällä kertaa Addiktio luettaisiin kokonaan. Palautekin olisi erittäin tervetullutta. Mutta se jää nähtäväksi.

Blogissa on ollut vähän hiljaiseloa mm. tästä syystä. Olen myös pitänyt taukoa. Taukoa editoinnista, kirjoittamisesta, kässärien pohtimisesta. Ehkä se on ihan paikallaan. Pitää tyhjentää pää ensin kunnolla Addiktiosta, ennen kuin voi siirtyä muihin kässäreihin. Pientä pohdintatyötä tein Kun mä kuolen -tekstin osalta, pitäisi ratkaista siinä isompia juttuja (sanomaan ja teemaan liittyen), mutta totesin, että nyt täytyy oikeasti pitää taukoa ihan oman hyvinvoinnin kannalta. Ei mitään dramaattista, ei sen suurempaa hätää, olen ehkä vain tehnyt viime aikoina liikaa ja nyt menee innostus vähän yli.

Mutta tosiaan: odottelua taas edessä! Huomenna starttaa uusi viikko, voihan olla, että jo huomisaamuna päivittelen tänne ensimmäisestä hylsystä, mutta nautitaan kutkuttavasta jännityksestä vielä hetki.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Palautetta (Addiktio)

Hei!
Kurssikaverin palautteesta. Lämmittää. <3

Eilen istuskeltiin porukalla kirjoituskurssilla, jaeltiin editointiohjeita ja -vinkkejä. Sain itsekin palautetta Addiktiosta. Varsinainen ohjaajamme ei päässyt paikalle, mutta ohjailimme kätevästi yhdessä.

Bussissa kädet hikosivat, sydän tykytti, jalat vapisivat. Olin varma, että kurssikavereilta on vähintään räjähtänyt pää ja silmät sulaneet silmäkuoppiin kässärin luettuaan. En muista, koska olisin viimeksi hermoillut palautetta näin hirveästi. En ehkä koskaan. Olen juossut kurssilla ja toisella ja ollut tuhat kertaa tilanteessa, jossa tekstiäni kommentoidaan. Odotan sitä aina paljon, olen innoissani, fiilis on ihana, kun joku on viitsinyt lukea jotain ehkä pitkänkin pätkän, mitä olet aamuyön pikkutunteina kahviövereissä yksiössäsi tiedostoon naputellut.
Nyt olin kuitenkin hermoraunio.
Luulen, että suurin osa jännityksestä liittyi siihen, että olin tehnyt valtavia muutoksia (varsinkin kerronnalle). Kukaan ei ollut vielä lukenut uusinta versiota, en tiennyt, olinko mennyt täysillä päin betoniseinää. Toinen jännityksen aihe koski aavistuksen aihetta ja sitä, miten se otetaan ryhmässä vastaan. Muut eivät juurikaan olleet vielä lukeneet tekstiäni, mitään käsikirjoitusta, mutta Addiktion aihe ja muu sai kädet hikoamaan.
Mutta joo, kuten joka helvetin kerta, panikoin taas turhaan. Koskakohan ottaisin opikseni? Suuri arvaus on, etten ehkä ikinä. Mutta onneksi näin päin.

Addiktio otettiin valtavan hyvin vastaan. Hitsit, olen edelleen hirveissä fiiliksissä. Valitin muutama postaus sitten ongelmista yhden pienemmässä osassa olevan sivuhenkilön kohdalla, siihenkin oltiin keksitty ratkaisu jos toinenkin. Keskustelua syntyi paljon, kaikilla oli jotain sanottavaa. Juttuja pohdittiin ääneen. Niin henkilöhahmojen motiiveja, tematiikkaani, sanomaa. Aihetta. Analyysia tulvi. Eikä sitä korjattavaa nyt ihan hirveästi löytynyt, vaikka puitiin ja puitiin. Muutama idea tuli, mitä voisi tarkentaa tai mahdollisesti napata pois, niitä pohdiskelen. Haluaisin aloittaa editoinnin heti, tällä sekunnilla itse asiassa, mutta luulen, että joudun silti miettimään hetken. Toki on mahdollisuus, että testailisin näitä juttuja toiseen tiedostoon (esim. yhtä takaumaa), en voi luvata, etten heti postaamisen jälkeen avaa sitä tyhjää tekstitiedostoa.
Kehujakin satoi asioista, mitä olin etukäteen stressannut, meinannut korjata ja heittää jopa kokonaan roskakoriin. Onneksi en heittänyt, sillä oikeastaan kaikista niistä (en sanonut sitä ääneen, kukaan ei tiennyt) stressinaiheuttajista sain positiivista mainintaa erikseen.

Aihe ja tyyli puhututti hieman, osa koki Addiktion aika rankkana ja rajuna, mutta seison sen takana. En missään nimessä aio alkaa pehmentelemään, eksyin sille tielle kerran epätoivoissani ja koko ajan tuntui pahalta. Haluan kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, repiä irti kaiken, mitä saan. En ole koskaan muutenkaan pitänyt liiallisesta "suojelusta", se ei auta ketään. Ehkä yksi syykin, miksi kirjoitan aiheesta on nimenomaan ravisteleva, herättävä. Haluan vaikuttaa. Silloin asiat täytyy kirjoittaa mahdollisimman todellisesti.

Huhhuh. Helpotuksen huokaus. En malttaisi olla tarttumatta kässäriin saman tien enkä todellakaan malttaisi odottaa uutta kustantamorundia. Toivonkipinä on taas herännyt, mutta jos niitä hylsyjä edelleen satelee, täytyy keksiä jotain. Sain kuitenkin ehdottoman "käskyn" kurssikavereilta lähettää Addiktiota eteenpäin ja puhuttiin siitäkin, että minun todellakin täytyy editoida Addiktio finaaliin saakka. Mainittiin myös, että tämän tyyppiselle kirjalle voisi hyvinkin olla tilausta. Luotan siihen. Tarkemmin sanottuna: jos edessä on taas hylsymeri, mihin uppoan ja olen tukehtua, en aio luovuttaa. Pahimmassa tapauksessa postailen Addiktion editoinnista vielä kymmenen vuoden päästä, mutta sitten se on niin. Eiliseltä sain vahvistuksen, että tämä kannattaa. Olin päättänyt olla luovuttamatta itsekin, mutta nyt päätökseni vahvistettiin myös ulkopuolelta.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Savu nousee korvista -vaihe (Kun mä kuolen)

Moi!


No niin. Nyt ollaan päästy Kun mä kuolen -kässärin kanssa tähän "savu nousee korvista" -vaiheeseen. Hakkaan taas päätä seinään ja näppäimistöön. Ryhditin alkua, pääsin hyvin vauhtiin, mutta noin neljänkymmenen liuskan kohdalla tuli stoppi. Isommat kysymykset vaivaavat, syvemmät tasot. Aloin kyseenalaistaa koko hommaa. Juoni on olemassa, se on minulle tässä vaiheessa vielä ok, siitä pidän ja henkilöhahmoistakin. Sain jotain ideaa myös pääosassa esiintyvien henkilöiden perhesuhteisiin, vanhempiin ja tällaisiin. Luulin ratkaisseeni montakin asiaa (ehkä ratkaisinkin).

Tein kuitenkin matkan varrella vaarallisen huomion.
Kässäri hajoaa liian moneen suuntaan. Pintatasolla tapahtuu vaikka mitä, pohdintaa on monestakin asiasta. Syvemmät tasot ovat hukassa. Luulin olevani tietoinen siitä, mitä haen, mutta löysinkin kymmenen asiaa lisää. Se, mitä olen ensimmäisen version kirjoitusvaiheessa ajatellut pääpointiksi ja näin, pidän siitä kiinni, mutta se ei ole tarpeeksi selkeä ja kirkas (Addiktion kohdalla nämä asiat ovat jo kirkastuneet, ehkä siksikin palaan siihen yhtenään, koska kaikki on jo selkeää ja editointi nautittavaa). Homma tuntuu liian yksinkertaiselta, jos katsoo muuta kässärin sisältöä. Se ei vastaa eikä tue kaikkea, mitä olen kirjoittanut ja mikä tuntuu tässä kohdin vielä tärkeältä. Haen oikeaa sävyä, oikeaa kulmaa, väriä. Hakkasin muistiinpanotiedostoon ehkä 5 tai 10 mahdollista sanomaa. Pointti on aika lailla sama, mutta niissä on vahvoja sävyeroja, merkityserojakin osalti sanamuodoista riippuen. En löydä sitä täydellistä, oikeaa. Ne ristiriidat, mitä kehittelin päähenkilölle, millä perustelin koko juonen... tukevatko ne tätä, mitä olen kuvitellut hakevani? Onko kyseessä sittenkin jotain muuta? Missä ovat tasot, mitä ensisijassa haen ja mitä tarvitsen tueksi?
Kässäri on ehkä 10 eri asian sirpaleinen kooste. Tarvitsen selkeän linjan, että voin editoida rauhassa, jatkaa kohti suurinta päämäärää. Nyt siellä on palasia ja sävyjä sieltä täältä, mutta mikä on teoksen pääväri? Yksinkertaistin pointtia itsellenikin, mutta siitä puuttuu jotain. Kuin se olisi ohut lyijykynäpiirros, mikä olisi tarkoitus vielä tussata.

Ja tämä todellakin ottaa päähän ja ärsyttää. Näissä kohdin kärsivällisyyttäni todella testataan, olen huono sietämään sitä, ettei vastaus putkahda päähän alle minuutissa. Se johtaa taas "pakkomiettimiseen" (mieti, mieti, mieti, nyt pitää keksiä, pakko keksiä, haluan päästä eteenpäin, haluan editoida tänään, tällä minuutilla, tällä sekunnilla) ja se taas ei johda sen pidemmälle kuin paniikkiin ja kiukutteluun. En kuitenkaan usko, että täydellinen irti päästäminenkään on tässä kohdin vaihtoehto. Alan vasta päästä taas vauhtiin, tutustua kässäriin uudelleen. Jos päästän nyt irti (en ole edes lukenut versiota kokonaan läpi uudestaan), kaikki unohtuu eivätkä aivot pääse täysin työskentelemään. Addiktiota oli helpoin ratkoa, kun olin lukenut sen 100 kertaa (todellisuudessa mahdollisesti ainakin 50 kertaa enemmän) läpi, muistin kohtauksia, lukuja, lauseita ja repliikkejä ulkoa. Jos mieleen putkahti repliikki, pohdin sen sävyä ja muuta kohtausta juodessani aamukahvia tai työmatkalla ilman, että edes avasin tiedostoa. Tulisi saada tutustuttua tähän kässäriin samalla tavalla, tuntea se ensin läpikotaisin, ennen kuin voin jättää sen täysin koskematta. Pohdintatyö ei onnistu, ellen edes muista, mitä tekstissä tarkalleenottaen tapahtuu. Addiktion osasin melkein sanasta sanaan ulkoa (jos vähän liioittelen), ei tarvinnut pakkomiettiä, kelailin kohtauksia läpi suihkussa ja saunassa ja kun olisi pitänyt nukkua. Ne putkahtelivat ja muistuivat mieleen pyytämättä. Kun mä kuolen -kässärin olen kirjoittanut vasta kerran alusta loppuun, muuttanut muutamaa juttua, kirjoittanut lisäpalasia, mitä ei löydy itse kässäristäkään vielä. En täysin muista sen juontakaan, sillä olen koskenut kässäriin viimeksi joskus elo-syyskuussa. Ratkomattomat asiat häiritsevät hirveästi, mutta ehkä täytyy vain purra hammasta ja lukea teksti läpi muutaman kerran tekemättä isompia muutoksia, elleivät ne iske kuin salama johonkin aivosoluun. Jonkinlaista hiontaa voin toki tehdä, mutta ehkä yritän saada tekstin ensin rullaamaan päässä niin, että muistan sen ainakin osin ulkoa. Teen kunnon muistiinpanot kysymyksineen, pohdin, mikä olisi tärkein pointti.
Ainakin toivon, että se auttaa.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Uusi vuosi, uudet editointirundit

Heips!
Unelmien tavoittelu jatkuu myös tänä vuonna!

"Uusi vuosi, vanhat kujeet" päivitin Facebookiin. Ehkä vähän uudetkin, jos ilmestyy vaikka uutta kässäriä tai muita yllättäviä juttuja. Mutta pitäydyn näissä "vanhoissa", taistelen läpi hylsyryteikön, etsin tietä kohti kustannussopimusta ja jatkan ensi viikolla myös unelmieni duunissa sanataideohjailemassa ja nyt musta tuli virallisesti myös toinen teatterityöpajan pääohjaajista! Jännää, superjännää, ihanaa, kiinnostavaa. Haastetta toki, mutta täytyy ollakin. Jos kaikki olisi liian helppoa, ei sitä kehittyisi mihinkään ja se nyt on oikeastaan ensisijainen tavoitteeni koko taidealalla - kehittyä. Muovautua paremmaksi, koko ajan, jatkuvasti.
Vaikka saisin 10 vuoden päästä hakata päätä pöytään ja facepalmata sille, miten nyt toimin, mutta olkoon sitten niin. :D

Addiktio on lepäilemässä. Vielä puolitoista viikkoa, sitten iskee tuomiopäivä ja saan kurssipalautteen ryhmäkavereilta sekä ohjaajalta. Huh. Olo oli luottavainen muutaman sekunnin, mutta sitten iski taas paniikki. Jos failasinkin kunnolla, mitäköhän siitä sanotaan, jos ei uppoa yhtään tai jos olen mokannut ihan kunnolla. Mutta pääosin, kun pääsin pahimman paniikin yli, odotan innolla. Toivon, että sieltä tulee sellaista kommenttia, joka putsaa ne silmälasien linssit ja pääsen taas raatamaan tekstin kanssa ja hakkaamaan sitä parempaan kuntoon.
Nyt keväällä tulee jo 6 vuotta Addiktion ensimmäisestä raakaversiosta. 6 kokonaista vuotta. Vasta 2014 aloin editoida Addiktiota, vuoden se makasi kovalevyn uumenissa siinä välissä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekstille sen jälkeen kuuluisi tai voisi tehdä, kun se on kerran kirjoitettu alusta loppuun. Ehdin olla hukassa, hakkasin näppäimistöä ja syntyi varmaan 3 tai 4 uutta raakaversiota, mutta vasta 2014 pääsin editoinnin makuun. Sillä tiellä edelleen.

Otan tavoitteeksi - voisin myös luvata itselleni - että tänä vuonna Addiktio tulee vihdoin kuntoon. Sellaiseen, missä sen kuuluu olla. Toivon mukaan siihen pisteeseen, että joku näyttäisi hitusen vihreää valoa. Mutta jos kirjoitan saman vielä vuoden päästä, toivon, että ainakin ollaan taas 10 askelta lähempänä sitä. Reippaasti lähempänä. Tavoitteena olisi hc editointispurtti, valtaisa oppiminen, mitä tapahtui jo tässä syksyllä, toivon sen ehdottomasti jatkuvan.

Ja niin. Ehdin jo panikoida sitäkin, saanko koskaan mitään muuta kässäriä editoitua minkäänlaiseen kuntoon, kun se näyttää aina vain olevan Addiktio ja Addiktio ja Addiktio (osaanko edes?! Pystynkö?!), mutta tässä muutama päivä sitten välähti myös pienesti Kun mä kuolen -kässärin kanssa. Aloin remontoida senkin alkua, tuoda samanlaista ryhtiä kuin Addiktion alkupuolelle. Alut tuntuvat minulla olevan vähän löysähköjä, vaikka toiminnalla aloitetaan ja ekassa luvussa saattaakin olla actionia, mutta monta liuskaa sen jälkeen taustoitan ja taustoitan ja on paljon turhaa infoa ja etsiskelyä, millä en tee mitään. Se johtunee usein siitä, että selvittelen raakaversion siinä vaiheessa vielä itsellenikin, mikäs on se tämän tarinan syvin pointti ja juju. Nyt olisi tarkoitus kohentaa ryhtiä, tuoda rytmiä ja raameja tähänkin tekstiin. Keksin myös muutaman asian koskien päähenkilön perhettä, jotka johtivat syvempäänkin pohdintaan päähenkilöstä ja ehkä kässärini teemoista. Jes. Jotain tapahtuu, edelleen, taas, uudestaan. Huojensi aika tavalla.

Mutta olkoon tämä(kin) vuosi taiteen täyteinen, editoinnin ja oppimisen, oivallusten ihmemaa sekä esiintymisen että muun tekemisen euforinen 356 päivän paketti.